No Kidding – Women Writers on Bypassing Parenthood

"Not having children is my biggest regret, and if I had it all to do over again, I would do exactly the same thing. I always knew I would regret it."

Tämä kirja päätyi lukulistalleni bongattuani sen sattumalta No Sex and the City -blogista. Lapsettomuus aiheena kiinnosti, erityisesti kun ymmärsin tämän kirjan keskittyvän vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Ja kun blogijutussa vielä kehuttiin kirjaa hauskaksi ja osuvaksi, ostin kirjan melkein samantien Kindleeni.

No Kiddingiä lukiessani mietin monesti Anu Silfverbergin Äitikorttia ja sitä, kuinka Silfverbergin mielestä suuri osa äitiyttä käsittelevistä kirjoista rajaa äitiyden ainoastaan henkilökohtaisen alueelle: kuinka äitiys niissä näyttäytyy yhteiskunnasta ja poliittisesta irrallisena asiana. No Kidding oli nimittäin suurimmaksi osaksi erittäin henkilökohtaista kerrontaa. En tosin itse lähtökohtaisesti vastusta henkilökohtaista otetta tämänkaltaisissa kirjoissa, sillä parhaimmillaan henkilökohtainen voi nousta yleiselle tasolle, ja jonkun yksityisistä kokemuksista lukiessa on mahdollista tavoittaa jotakin jaettua ja yhteistä.Tässä kirjassa henkilökohtaisen jutusteleva tyyli ei kuitenkaan toiminut – minulle.

Yksi ongelma saattoi olla se, että kirjassa oli montakymmentä varsin lyhyttä esseetä. Kenenkään kirjoittajan ajatuksiin ja maailmaan ei päässyt kurkistamaan kovin syvälle, koska usein juttu loppui juuri kun se oli vasta alkanut päästä vauhtiin. Kirjassa olisi minun puolestani voinut olla puolet vähemmän esseitä, joissa aiheeseen olisi paneudettu hiukan perusteellisemmin. Nyt monet esseet noudattivat samaa kaavaa: lapsuusmuistojen kertaamista, seurusteluhistoriaa, uraan paneutumista, kommentteja joita muut ovat esittäneet lapsettomuudesta ja loppuun tyytyväinen vakuutus siitä, että kirjoittaja on täysin onnellinen lapsettomana. Ja kaikki tämä höystettynä pakollisilla vitseillä – ovathan useimmat kirjan kirjoittajista amerikkalaisia koomikoita.

Kuten olen varmasti monta kertaa aikaisemminkin kertonut, en ole suuri huumorikirjallisuuden ystävä. Tämä on tietysti ihan oma henkilökohtainen ongelmani. Tässä kirjassa huumori joka tapauksessa ärsytti minua erityisen paljon, koska monesti tuntui siltä että huumori peitti alleen kaiken mahdollisesti kiinnostavan ja koskettavan. On niin paljon helpompaa heittää joku hassunhauska kommentti kakkavaipoista kuin mennä syvälle lapsettomuuden pohjamutiin.

Eniten pidinkin niistä esseistä, joissa lapsettomuutta lähestyttiin vähän vakavammalla otteella. Niistä jutuista, joissa edes hiukan pohdittiin sitä, millaista on olla lapseton nainen, sen sijaan että vain kerrotiin, millainen elämäntarina on johtanut omaan lapsettomuuteen. Ja niistä jutuista, joissa pohdittiin niitä epäilyksiä ja kipupisteitä, joita lapsettomuuteen liittyy. Virkistäviä olivat myös ne muutamat jutut, joissa lapsettomuus ei ollut (ainakaan täysin) vapaaehtoinen valinta: esimerkiksi kun sopivaa isäehdokasta ei oltu löydetty tai kun lapsenhankintaa oli lykätty liian kauan.

Ei tämä kirja huono ollut, mutta ottaen huomioon, kuinka lähellä aihe minua on ja kuinka paljon se minua kiinnostaa, olin lukiessani yllättävän usein jopa hiukan pitkästynyt. Kovinkaan monella kirjoittajalla ei ollut tarjota uusia ajatuksia tai oivalluksia aiheen tiimoilta. Eikä niitä vanhojakaan ajatuksia oltu puettu erityisen inspiroivaan muotoon. Kirja kyllä onnistuu kertomaan sen, että lapsettomuuteen voi päätyä hyvin monenlaisia reittejä, ja että lapsettomat naiset ovat myös keskenään erilaisia. Aivan kuten vanhemmat ja lapset ovat erilaisia. Vaikka vanhemmuus ja lapsettomuus määrittävät ihmistä, kannattaa muistaa, että ne eivät ole ainoat määräävät tekijät. Kuten eräs nainen kirjassa totesi: Ei ole järkevää – eikä mielenkiintoista – ajatella, että kaikkien elämä kulkisi samanlaista rataa.

No Kidding. Women Writers on Bypassing Parenthood
Toim. Henriette Mantel
Seal Press, 2013
Kindle-edition