Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 2

Kirjabloggaajien kiertävä joulukalenteri tarjoilee jouluisia ja kirjallisia tunnelmia joka päivä jouluaattoon asti. Kalenterin aloitti eilen jaana Täällä toisen tähden alla -blogissa, ja nyt avataan ensimmäisen adventin luukku täällä minun tontillani.

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä odottaminen on puoli iloa, ja tämä pätee tietysti myös jouluun. Kynttilöiden polttaminen ja glögin maistelu täytyy aloittaa jo marraskuussa - joulukorttien ja -lahjojen valmistelu virittää juhlatunnelmaan. Mutta innokkaassa odottamisessa on tietysti se riski, että se saattaa päättyä myös pettymykseen, jos asiat eivät sujukaan suunnitelmien mukaan. Varsinkin lapsena voi olla hirveän tärkeää, että joulu sujuu perinteiden mukaisesti, ja että paketeista paljastuvat juuri ne kaivatut lahjat: pienetkin pettymykset voivat kasvaa suuriksi.

En tietenkään toivo joulupettymyksiä itselleni tai kenellekään muulle, mutta silti pienissä jouluisissa pettymyksissä on jotain mielenkiintoista, koska niissä tuntuu ilmentyvän jotakin olennaista haaveista ja odotuksista. Ja yksi suosikeistani kirjallisten joulujen joukossa kuvaakin pieleen mennyttä jouluaattoa: kyseessä on Kjell Westön hieno Leijat Helsingin yllä ja Bexarin perheen "ensimmäinen kauhujoulu".

13-vuotias Riku Bexar rakastaa joulua: hän odottaa joulukoristeiden esiinottamista, piparkakkujen paistamista ja ennen kaikkea jouluaattoa. Mutta tämä aatto on erilainen. Perheen vanhin poika Dani ei ole tullut kotiin jouluksi, joten tunnelma on valmiiksi latautunut. Lisäksi Riku on syönyt salaa kaikki piparkakut jo ennen aattoa, mitä muu perhe on paheksunut. Sitten paikalle saapuu humalainen joulupukki, joka lahjojen jaon lomassa käpälöi Rikun Marina-siskoa. Lahjoja avatessa Rikun mieli on siis jo varsin musta. Ensimmäisestä paketista löytyy tylsä flanellipaita. Toinen paketti on Henrik-isältä ja siitä paljastuu odotetun HIFK-pusakan sijaan Jokerien rotsi. Synkkänä Riku jatkaa pakettien avaamista: kolmas lahja on kolholla vetuketjulla varustettu villapusero.

"Kauheinta kaikessa oli se, että minun itsehillintäni murtui, että joulu kadotti yhtäkkiä loistonsa, ympärilläni ja sisälläni tuli pimeää ja minä annoin pettymykselle periksi; sanoin "voi vitsi mikä joulu!" ja purskahdin itkuun. [...]
Näin Soffin katsovan Henrikiä levottomana ja surullisena ja kuulin hänen esittävän saman kysymyksen kuin Henrik hetki sitten. Mutta mumma ei esittänyt kysymystä minulle, vaan omalle pojalleen: "Tuata, eikös se olekhan miäleen? Minoon...minoon itte sen kutonu."
Ja sitten mummakin purskahti itkuun. [...]
Minä ryntäsin ylös huoneeseeni ja istuin siellä pitkään joulutähden lämpimänpunaisessa hohteessa. Ja istuessani ymmärsin tietysti kaiken. Näin Henrikin seisovan edessäni tummansinisessä talvitakissaan YSL-kaulaliina siististi kaulaan kiedottuna kädessään musta krimihattu jonka hän oli perinyt isältään Elmeriltä, näin hänen juoksevan hengästyneenä tavaratalojen liukuportaita. Ja näin Soffin istuvan ja neulovan laivastonsinistä villapuseroa, näin hänen nojautuvan kumaraselkäisenä eteenpäin lampun valossa nähdäkseen paremmin."

Mutta vaikka jouluaatto päättyy kyyneliin, siitä seuraa kirjassa myös jotakin hyvää - ehkä jotain arvokkaampaa kuin sääntöjen mukaan sujuneesta joulusta olisi syntynyt. Riku pyytää anteeksi muilta perheenjäseniltä, ja tulee samalla keskustelleeksi sekä mumman että isänsä kanssa läheisemmin kuin yleensä. Joulu päättyy kuin päättyykin siis lämpimissä merkeissä. Samalla Riku on oppinut jotakin tärkeää läheisistään ja itsestään.

Tämän postauksen myötä toivotan kaikille ihanaa joulunodotusaikaa. Huomenna kalenterin luukku avataan Sinisen linnan kirjastossa.