Anu Silfverbergin novellit kertovat kohtaamisista. Toisistaan vieraantuneiden sukulaisten, aikuisen ja lapsen tai naisen ja sian välisistä kohtaamisista. Hiukan epätodennäköisistä ja arvaamattomista teiden risteämisistä, jotka ehkä avaavat silmät jollekin uudelle oivallukselle - saavat katsomaan toista osapuolta tai itseä uudessa valossa.
Silfverbergin esseekokoelma Luonto pakastimessa oli yksi viime vuoden lukuelämyksistäni, voimakas ja ajatuksia herättävä kirja. Silfverbergin novellit ovat valitettavasti vaisumpia kuin hänen esseensä - ne ovat hyviä mutta melko tavallisia ja tasaisia pieniä tarinoita. Jäin kaipaamaan esseiden raivokkuutta, pisteliäisyyttä ja huumoria.
Kymmenen novellin joukossa oli kuitenkin muutama tarina, joista löytyi minulle muita enemmän tunnetta ja kosketuspintaa. Emakkohäkissä raskaana oleva nainen yrittää samaistua häkissä makaavaan imettävään sikaan. Tässä tarinassa on mukavaa outoutta ja painostavuutta naisen hakiessa yhteyttä eläimeen ja sen kärsimyksiin.
"Anni siristää silmiään ja saa kiinni sian hahmosta vierellään nurmikolla. Se seisoo raskaana ja karheana jäätelökioskin ja venesataman välissä. Sen kostea kärsä osoittaa merelle päin ja tummat silmät katsovat horisonttiin, kääntyvät sitten hitaasti kohtaamaan ihmisen katseen. Anni säpsähtää ja katsoo ympärilleen, haluaisi äkkiä piiloutua."
Mieleeni jäi myös Liima, jossa masentunut yksinhuoltajaäiti kokee lapsensa vieraaksi: äiti ei saa yhteyttä tyttäreen jonka silmät ovat vieraat ja joka ei ole enää kuin kengurunsikiö, vastasyntynyt ryömimässä kohti ihon turvaa. Ja Hylkeet, jossa nainen ei osaa päästää irti entisestä miehestään joka elää jo uutta suhdetta.
Kokoelman nimi herättää ajatuksia. Kertovatko tarinat ihmisten ja eläinten eroista vai yhtäläisyyksistä? Muistuttaako ihminen eläintä vaistoineen ja tarpeineen, vai erottavatko jotkin piirteet ihmisen jollain olennaisella tavalla eläimestä? Ja ovatko ne mahdolliset erot välttämättä niitä, jotka yleensä ihmisen ja eläimen eroiksi mielletään? Näitäkin kysymyksiä voi pohdiskella novelleja lukiessaan.
Myös Sanna ja Arja ovat lukeneet Silfverbergin novelleja.
Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Avain, 2011
Hauska sattuma: olen nimittäin lukemassa tätä kokoelmaa. :) Luen novelli päivässä-periaatteella. Pidän lukemastani, ajatteluttavaa tekstiä. Mutta totta, novellit ovat hieman tasapaksuja. Emakkohäkki on minunkin suosikkini.
VastaaPoistaKuinkas sattuikaan :) Kiva lukea sitten enemmän ajatuksiasi näistä novelleista.
PoistaViihdyin vallan hyvin novellien parissa, mutta en usko että monikaan niistä jää mieleeni pidemmäksi aikaa kummittelemaan. Mutta Emakkohäkki saattaa jäädäkin.
Minulla tämä on tovin odotellut jo kirjapinossa, mutta saa nähdä milloin tulee lukuun asti. Taidan lukea novellin silloin tällöin, jos luvassa ei ole mitään purevan oivaltavaa sanallista "tykitystä" ;)
VastaaPoistaNämä sopivat varmasti hyvin pieniksi välipaloiksi :) Itsekin luin kirjaa kolmen päivän ajan, eli noin kolme novellia päivässä, mikä oli myös ihan hyvä tahti.
PoistaMinäkin olen lukenut tuon kehutun Emakkohäkin, joka olikin voimakas ja koskettava. Muuta kokoelmaa en ole ainakaan vielä selannut, vaikka samoin minulle Luonto pakastimessa oli viime vuoden parhaita kirjoja. Moni on sitä mieltä, että Silfverberg on parhaimmillaan asiatekstin kirjoittajana, ja minullakin on jotenkin sellainen fiilis, että haluaisin itselleni pitää hänet sellaisena.
VastaaPoistaJuu, ainakin tämän kokoelman perusteella olen myös sitä mieltä, että fiktiossa Silfverberg ei loista kuten esseissään. Näissäkin novelleissa oli monissa käsitelty hyvin samanlaisia teemoja kuin esseissä, mutta esseissä ne oli sanottu paljon terävämmin ja koskettavammin.
PoistaEli joskus asiateksti voi olla juuri se, mikä menee ihon alle ja vetoaa tunteisiin - ei aina fiktio.