Toisinaan tuntuu, että Proustia kannattaa lukea ihan jo siitä syystä, että saa kokea kirjojen loppulauseiden hienouden. Enkä tarkoita sitä, että Proustin lukeminen olisi niin tuskallista, että on ihanaa päästä kirjan loppuun, vaan sitä että Proustin Kadonneen ajan kirjojen lopetukset ovat oikeasti tavattoman hienoja. Niin myös tässä neljännessä osassa. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: paikkakunta. (Ja kuinka hieno tuo kirjan nimikin on!)
Proustin lukeminen ei ole minulle helppoa. Kirjat vaativat keskittymistä ja hiljaisuutta, ja lukeminen etenee usein hitaasti. Mutta Proust kyllä palkitsee lukijansa: mitä pidemmälle olen edennut Kadonneen ajan etsinnässä, sitä enemmän olen alkanut kirjoista myös nauttia. Kirjojen maailmaan on helpompi päästä sisälle, kun kertojan ajatusmaailma ja kerronnan tyyli ovat käyneet tutuiksi, ja tekstistä tuntuu löytyvän enemmän tasoja.
Tässä neljännessä osassa kertoja matkustaa isoäitinsä kanssa kesäksi merenrantakaupunki Balbeciin. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja seurapiirien arvohierarkioita, mietiskelee taiteen ja rakkauden olemusta ja viettää aikaa nuorten naisten seurassa – noiden ihanasti nupullaan olevien kukkasten varjossa.
Nuoret tytöt ja kertojan suhde näihin on keskeisessä osassa kirjassa. Kuten aina, kertojan havainnot ovat tarkkoja mutta eivät välttämättä aina luotettavia. Hän näkee tytöt omasta näkökulmastaan, ja tietyt merkit paljastavat, että näkökulma saattaa olla vääristynyt. Kertoja tarkkailee tyttöja aluksi matkan päästä, näkee heidät kauniina ja kevytkenkäisenä joukkona ja päättelee heidän olevan todennäköisesti prostituoituja tai ehkä joidenkin kilpapyöräilijöiden rakastajattaria. Kertoja on varsin yllättynyt, kun hänelle myöhemmin selviää, että tytöt tulevatkin ns. hyvistä perheistä.
Mistä kertojan johtopäätökset tytöistä kertovat? Heijastaako hän tyttöihin omia toiveitaan ja halujaan ja ajattelee siksi näiden olevan prostituoituja? Vai onko niin, että iloiset ja vapaasti käyttäytyvät tytöt eivät sovi kertojan käsitykseen "hyvistä tytöistä"? Joka tapauksessa kertoja kehittää tapansa mukaan pakkomielteen, joka kohdituu tällä kertaa nimenomaan tähän tyttöjoukkoon. Hän on valmis rakastumaan oikeastaan kehen tahansa tytöistä, kunnes yksi nousee muita tärkeämmäksi. Kertoja tiedostaa kuitenkin itsekin, että hän on rakastunut ennen kaikkea rakkauteen, ei niinkään toiseen ihmiseen yksilönä.
Kiinnitin tässä osassa huomiota myös siihen, kuinka sukupuolten rajat muutamassa kohdassa hetkeksi sekoittuivat. Yhdessä kohtauksessa kertoja pohtii sitä, kuinka vieraassa paikassa ilahduttaa nähdä tuttuja ihmisiä vieraiden ihmisten piirteissä: kertoja mm. tunnistaa rouva Swannin mieheksi ja uimaopettajaksi muuttuneena. Myös toinen kohtaus liittyy rouva Swanniin. Kertoja vierailee taiteilijan ateljeessa ja löytää maalauksen, joka esittää nuorta rouva Swannia "puolittain mieheksi naamioituneena". Kertoja yrittää määritellä mallin sukupuolta:
"Kasvojen piirteitä seuratessa sukupuoli näytti olevan tunnustamaisillaan, että kuului hieman poikamaiselle tytölle, hävisi sitten ja tuli taas tuonnempana esiin tuoden nyt lähinnä mieleen naismaisen, paheellisen, ajatuksiinsa vaipuneen nuoren miehen ja katosi taas, tavoittamattomiin."
Mielenkiintoisia välähdyksiä, esimerkiksi jos ajattelee teoriaa, jonka mukaan tietyt Proustin naispuoliset henkilöhahmot ja ihastuksen kohteet olisivat itse asiassa miehiä, mutta myös yleisemmin Proustin sukupuolen ja seksuaalisuuden teemojen tarkastelun valossa.
Kadonneen ajan neljäs osa nousi tässä vaiheessa yhdeksi suosikikseni, ehkä viehättävän pysähtyneen rantalomatunnelmansa vuoksi. Kirjassa oli jonkinlaista kepeyttä ja ilmavuutta, jota en aikaisemmista osista ole aina tavoittanut. Saa nähdä, millaisiin tunnelmiin sarjan seuraava osa vie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti