Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

"Viides sinfonia rävähti ilmoille neljännen jälkeen niin kuin herätään yöstä kesäaamuun, korkealle nousseen auringon kirkkaaseen valoon, josta ei ole vielä sekunteja aikaisemmin ollut aavistustakaan. Tuntui kuin valo olisi lisääntynyt lavalla, mutta tiesin ettei niin ollut käynyt, se oli vain musiikin aiheuttama illuusio."

Perhostutkija Max Halman äiti on kuollut yllättäen. Äitinsä jäämistöä selvitellessään Max löytää perhosen, jonka lajia hän ei tunnista, sekä joitakin vanhoja valokuvia äidistään ja isästään. Max ei ole koskaan tuntenut isäänsä: hän tietää vain että tämä oli saksalainen sotilas, Erik Stanislaus, joka kuoli toisen maailmansodan aikana.

Max yrittää selvittää löytämänsä perhosen arvoitusta, mutta päätyy myös etsimään tietoja isästään. Etsintä vie Maxin niin Oulun maakunta-arkistoon kuin Saksaankin asti, kuuntelemaan Erikin veljen Viktor Stanislauksen viimeistä julkista esiintymistä.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa oli paljon sellaista, mistä pidin. Pidin kirjan tunnelmasta, joka oli alakuloinen ja hiukan nuhjuinen. Kirjassa oli hiljaista rauhallisuutta, vailla liiallista kaunomaalailua ja herkistelyä. Tunnelmaa tukee Ahokummun kieli, joka on yksinkertaista mutta harkittua ja tasaisesti virtaavaa. Tässä on kirja, jonka äärellä tekee mieli pysähtyä ja hengittää tekstin tahdissa.

Kirjan henkilöhahmot ovat oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän eksyksissä elämänsä ja tunteittensa kanssa. He eivät ymmärrä sen paremmin omia kuin muidenkaan ihmisten sielunelämää kovin hyvin. He tavoittavat kohti jotakin suurempaa – musiikkia, rakkautta, ainutlaatuista perhoslöytöä – mutta eivät useinkaan onnistu kohoamaan arkielämän yläpuolelle. Kukaan henkilöhahmoista ei ole erityisen rakastettava: he ovat estyneitä ja umpimielisiä ja epäluotettavia. Jollakin tavalla kuitenkin pidin kirjan harmaista ja etäisistä ihmisistä – pidin siitä, ettei näissä surumielisissä hahmoissa ollut mitään kosiskelevaa tai koristeellista.

Minua viehätti aivan erityisesti luku, jossa Viktor Stanislaus soittaa kolmetoista sinfoniaansa, ja Max kuvailee konserttia ja musiikin hänessä herättämiä ajatuksia ja tunteita. Kuten koko kirjassa, tässä luvussa oli jotakin ihastuttavan vanhanaikaista, kaikuja paljon vanhemmasta kirjallisuudesta. Tuntui hyvältä lukea kirjaa, jossa maltetaan pysähtyä kokonaisen luvun ajaksi kuvailemaan musiikkia. Ahokummun kirjassa pysähdytään myös vanhojen asiakirjojen, hautajaisten, perhosten ja tietysti myös muistojen äärelle.

Vaikka pidin kirjasta varsin paljon, jäin silti kaipaamaan vielä jotakin pientä maustetta, jotakin vähän syvemmälle iskevää. Kirjan tasainen tunnelma miellytti minua, mutta tasaisuuskin olisi ehkä ollut vielä vaikuttavampaa, jos siihen olisi isketty muutama särö, muutama riitasointu enemmän. Kirjan päättävässä epilogissa tällaista mukavasti riipaisevaa säröä löytyy, ja se jää mieleen soimaan kuin yksinäinen haikea sointu.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi kosminenk, riitta k, Tani, tuijata ja Katja.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018