Katja Kallio: Yön kantaja

"Sen hirveän hetken hallassa Amanda paleltui silmuasentoon. Tiukalle ruusukkeelle kiertyneet nuoret lehdet jähmettyivät ja kuivuivat ruskeiksi ja rispaantuneiksi. Rumina ja kurisevina kuin ruvet ne jäivät törröttämään hänessä.
Rupien takia hän ei voi pysähtyä hetkeksikään. Ei hetkeksikään." 

Kirja alkaa huumaavasti, kuumailmapallossa. Amanda Aaltonen lentää kohti Pariisia ja kuulee kuinka jousiorkesteri soittaa jossain alhaalla valssia.

Jos on lentänyt pilvien läpi ja matkustanut Pariisissa ja Moskovassa, kuinka voi elää vuosikausia mielisairaalassa, maailmasta eristettynä. Amanda voi, koska ei voi muutakaan. Lapsena hänet on tunnettu Hassu-Amandana – aikuisena hän on ollut irtolainen, prostituoitu ja vanki. Turun lääninsairaalassa hän on saanut diagnoosin insania epileptica menstrualis. Amanda lähetetään houruinlaitokseen Seilin saarelle.

Yön kantaja on runsas kirja, vaikka se ei tiiliskivi olekaan. Se pitää sisällään paljon, niin tarinallisesti kuin temaattisestikin. Alkupuolella tuntuu, että ehkä vähän liiankin paljon, kun kertomus pyrähtelee levottomasti Turusta Pariisin, Amandasta tämän äitiin, sairaalaraporteista lapsuusmuistoihin. Kiehtovaa kaikki, mutta keskittymiskykyni ei tahdo aivan kantaa. Kirja tuntuu hajanaiselta. Kun kerronta tiivistyy Seilin saarelle, kirja herää eloon ja lukemisesta tulee nautinnollista.

Kallio kirjoittaa kauniisti, ehkä kauniimmin kuin koskaan aikaisemmin. Sanat tipahtelevat juuri oikeille paikoilleen, silloinkin kun ne paikat ovat yllättäviä. Kallio ei vain kuvaile – hän saa katsomaan uudesta kulmasta. Kieli on äärimmilleen viriteltyä ja hiottua, mutta silti siinä on säilynyt aito ja luonnollinen sointi. Kirjoittamisen ilo säteilee tekstistä.

Kirja saa pohtimaan erilaisuutta, normaalia, hyväksyttävää. Miten normaali määritellään, ja missä kulkee se raja, jonka ylittäminen johtaa yhteisöstä eristämiseen? Kirjan naisista moni tuntuu aikansa uhrilta: kuuluivatko nämä naiset todella mielisairaalaan? Olivatko he oikeasti sairaita, vai eivätkö he vain sopineet naiselle sorvattuun ahtaaseen muottiin? Entä kuinka on nykyään? Millaisia rajoja vedämme; kuinka tuomitsemme normaalit ja poikkeavat?

Yön kantajassa on samanaikaisesti läsnä maailman raskas paino ja sen kaikki keveys. Kirjan teemat ovat tummia, mutta mukana on valoa, joka loistaa yllättävän kirkkaasti. Amandalta vietiin elämä, ja hän sai tilalle vain jotain elämää muistuttavaa, mutta kenties hän silti ehti hetkittäin elää enemmän kuin moni muu.

Yön kantajasta on äskettäin kirjoittanut  myös Suketus, joka linkittää moniin muihin blogijuttuihin.

Katja Kallio: Yön kantaja
Kansi: Piia Aho
Otava, 2017