"Niin me erosimme. Isä lähti kävelemään asemalle päin, minä nousin pyöräni selkään ja aloin polkea päinvastaiseen suuntaan, sinne minne toiset olivat jo menneet. Itkin jokaisella pyöränpolkaisulla, kastelin kyynelilläni sen tien joka johti minut maailmalle elämänikäiseen evakkouteen. Vaikka palasimmekin, tämä oli se hetki jolloin läksin kotoani."
Luin alkuvuodesta Eeva Kilven sota-aikaan sijoittevien muistelmien ensimmäisen osan, Talvisodan ajan, joka teki suuren vaikutuksen: kirja on sekä koskettava kertomus sodasta lapsen silmin koettuna että oivaltava kuvaus muistoista ja muistamisesta. Trilogian seuraavissa osissa Kilpi jatkaa muistojensa purkamista ja pohtimista ja kuvaa samalla, kuinka eräs karjalaistyttö kasvoi lapsesta aikuisuuden kynnykselle. Ja kuinka tuo tyttö oppi elinikäisen koti-ikävän.
Muistamisen ja muistojen teemat ovat kirjassa keskeisessä roolissa. Muistojen luonne muuttuu trilogian edetessä. Talvisodan aikaan Kilpi oli vielä lapsi, ja hänen muistonsakin ovat lapsen muistoja – hapuilevia ja irrallisia. Jotkut yksityiskohdat ovat piirtyneet kirkkaina mieleen, mutta niiden ympärille ei saa aina rakennettua asiayhteyttä. Jatkosodan aikaiset muistot alkavat olla selkeämpiä ja tarinallisempia. Silti Kilpi törmää jatkuvasti näissäkin muistoissa epävarmuuteen: toiset muistovat asiat eri tavalla kuin hän; muistoissa on aukkoja; muistot eivät asetu aikajärjestykseen; tai muistoja värittää myöhemmin koettu ja opittu.
Miksi muistamme tiettyjä asioita ja unohdamme toisia? Eeva Kilpi ei pysty palauttamaan mieleensä lopullista lähtöään Karjalan kodista. Onko muisto kadonnut liian kipeänä? Vai onko muisti vain sattunut hävittämään juuri tuon hetken? Lähtöjä ja paluita eri kodeista oli sotavuosina niin monia, että ehkä muisti ei jaksanut pitää niistä kaikista lukua.
Väliaikaisissakin kodeissa eletään sodan aikana suurimmaksi osaksi arkea. Nuoren tytön arkeen kuuluu luonnollisesti koulunkäynti, ja monet koulumuistot ovat piirtyneet mieleen kirkkaina. Äidinkielen ainekirjoitustunneilla Eeva etsii omaa ääntään kirjoittajana. Onnistunut aine ja siitä saatu hyvä arvosana ovat olleet suuria kokemuksia.
Sodan aikana monet tunteet on piilotettu ja tukahdutettu. Pelko, koti-ikävä ja suru on kätketty, ja pinnalla ollaan oltu urheita ja toiveikkaita. Sodan jälkeen taas ollaan pyritty palaamaan nopeasti arkeen – samaan aikaan ollaan tunnettu epäuskoa siitä, että Karjala on todellakin menetetty. Suru ja ikävä kulkevat mukana koko elämän ajan. Sota päättyy mutta sen jättämät jäljet eivät koskaan katoa lopullisesti. Kuusikymppisen Eeva Kilven sisällä asuu ikuisesti kotinsa jättävä nuori Eeva Salo.
Trilogiasta tai sen osista ovat kirjoittaneet myös Kirsi, jaana ja Maria.
Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika, 1990
Jatkosodan aika, 1993
Yhteisniteessä Muistojen aika
Kansi: Kirsikka Mänty
WSOY, 1998
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti