"Vaikuttaa siltä että rakkaus tulee paitsi ilmoittamatta myös niin sattumanvaraisesti, niin umpimähkäisesti, että joudut miettimään miksi voisit, miksi kukaan voisi, edes hetkellisesti uskoa syyn ja seurauksen lakeihin."
Lumikuningattaren keskiössä on kaksi veljestä. Isoveli Tyler rakastaa syöpää sairastavaa Bethiä ja yrittää kirjoittaa tälle täydellistä rakkauslaulua. Pikkuveli Barrett on rakkaudessa yhä uudelleen epäonnistuva mies, jolta "puuttu kyky valita ja pitää kiinni siitä minkä on valinnut". Eräänä iltana Barrett näkee taivaalla jumalallisen oloisen valoilmiön, joka tuntuu katsovan suoraan häntä. Onko valo kutsu, merkki vai vain heijastusta kaukaisesta lentokoneesta?
Michael Cunningham käsittelee uudessan kirjassaan suuria ja perimmäisiä aiheita. Lumikuningatar kertoo kuolemasta, rakkaudesta sekä Jumalan tai elämän tarkoituksen pohdinnasta. Se kertoo ihmissuhteista ja identiteetin etsinnästä. Teemat ovat suuria, ja siihen nähden Lumikuningatar tuntuu sanovan kovin vähän. Kirjassa on jotakin hiukan väkinäistä ja tekemällä tehtyä, aina kirjan aloittavasta yliluonnollisesta valosta lähtien.
Olen lukenut Cunninghamin suommennetuista kirjoista kaikki muut paitsi Säkenöivät päivät, jonka senkin varmasti vielä luen, vaikka se monille tuntuu olevan Cunninghamin kirjoista se vaikein ja vierain. Koti maailman laidalla jäi aikoinaan vaisuksi lukukokemukseksi, mutta kaikista muista kirjoista olen pitänyt paljon, ja erityisesti Tunnit on yksi elämäni tärkemmistä ja rakkaimmista kirjoista. Cunninghamin kirjat ovat myös olleet keskenään ilahduttavan erilaisia, vaikka hänellä toki oma tunnistettava tyylinsä onkin.
Lumikuningatar on Cunninghamin kirjoista ensimmäinen, joka tuntui minusta jossain määrin vanhan toistolta. Siinä on paljon aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä, niin henkilöhahmojen, ihmissuhteiden kuvauksen kuin tyylinkin osalta. Tuttujen elementtien rinnalle ei kuitenkaan nouse kovin paljon uutta: kirja ei yllätä eikä syvennä Cunninghamin kirjallista kuvaa.
Kaikesta huolimatta nautin kyllä Lumikuningattaren lukemisesta. Nautin Cunninghamin kielestä (vaikka sekin tuntui rehellisesti sanottuna tässä kirjassa välillä hiukan pöhöttyneeltä ja liiallisen kikkailevalta). Aivan erityisesti pidän siitä, kuinka Cunningham kuvaa pieniä arjen ilmiöitä ja ihmisten ajatuskulkuja. Tällaisissa oivalluksissa ja välähdyksissä Cunningham tuntuu aina tavoittavan jotakin melkein salattua, jotakin sellaista mikä puhaltaa elämään hengen. Ja tietysti Lumikuningattaressa on välillä suorastaan hengästyttävää kauneutta.
Kaiken kaikkiaan Lumikuningattaren kauniit ja hienot hetket jäivät kuitenkin irrallisiksi. Hetkiä on paljon, mutta kirja kokonaisuudessaan jää hajanaiseksi ja hapuilevaksi. Taivaallista valoa ei näkynyt.
Lumikuningattaren ovat lukeneet myös Helmi K, Magentabooks, Katja, Ulla, Leena ja Karoliina.
Michael Cunningham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014)
Suom. Raimo Salminen
Kansi/kannen kuva: Eevaliina Rusanen/Pawel Gaul
Gummerus, 2014
Liisa. minä taas pidin erityisesti kirjasta Koti maailman laidalla, mutta tunnit on minulle rakkain Cunninghamin kirjoista.
VastaaPoistaMinuakin aluksi ärsytti tuo valojuttu, mutta sitten sain siihen syvyyttä omassa lukijamielessäni - onneksi. Toisaalta mietin, että se on ehkä ollut kirjaililjalle sellainen kaunis keino pitää erilaisten henkilöiden päänsisäiset elämät ja niistä ketominen kasassa.
Leena, Tunnit on minullekin se rakkain. Pidin tavattomasti myös Illan tullen -kirjasta, mutta vertailu Tunteihin on vaikeaa, koska olen lukenut Tunnit niin monta kertaa, Illan tullen vain kerran.
PoistaMinulle se valoelementti jäi teennäiseksi, vaikka sen kautta kyllä käsiteltiin ihan kiinnostaviakin ajatuksia.
Minulla on tämä kesken parhaillaan, ollut jo tovin, ei vaan etene...
VastaaPoistaEhkä se on tuo, ettei kirja tunnu tarjoavan mitään uutta, joten siltä ei paljon odota, eikä näin ollen pääse eteenpäin.
Katri, minulla Lumikuningattaren lukeminen sujui kyllä sinänsä ihan joutuisasti, mutta ilman suurempia elämyksiä. Yllätyksetön kirja oli, sille ei voi mitään.
PoistaLiisa, olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon taas: olet ihan huikean hyvä kirjoittaja! Lukiessani nyökyttelin monta kertaa. Minulle Lumikuningatar oli romaani, jota niin odotin, mutta johon suoraan sanottuna petyin. Hajanainen, väkinäinen, sellainen josta on vaikea saada kiinni. Toki kauniisti kirjoitettu ja tunnelmallinen.
VastaaPoistaCunninghamin seuraavaa odotellessa, siis. Se on pakko olla parempi! :)
Voi kiitos Katja, kylläpä kommenttisi lämmitti mieltä! :)
PoistaMinulle ehkä suurin pettymys oli juuri tuo, että Lumikuningatar ei tarjonnut juuri mitään uutta. Kirjassa oli paljon samaa kuin Illan tullen -kirjassa, mutta siinä missä Illan tullen oli minusta lähes täydellinen kirja, Lumikuningatar tuntui nimenomaan väkinäiseltä.
Toivotaan että seuraava cunningham on taas jotakin ihanaa. Tai ainakin jotakin erilaista!
Luen mielenkiinnolla kirjan josta kerrot. Lisään sen "lukemattomat" vihkoon, jota kuljetan mukana kun käyn kirjastossa. (Siinä on jo lukematon määrä luettavia, joista luetut on merkitty tähdellä. :)
VastaaPoistaMolemmat kirjat, jotka olen Cunninghamilta lukenut (Tunnit ja Illan tullen) ovat jo kotona hyllyssä. Se on merkki siitä, että olen pitänyt niitä erikoisen hyvinä. Ensimmäinen siksi, että se on hyvin kirjoitettu ja pohjaa Virginia Woolfiin joka kuuluu ensimmäisiin mielikirjailijoihini. Toinen siksi, että siinä on niin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, ainakin aihepiiri on hyvin kotoinen (ja kirjan kansi kaunis!).
Liisu, Tunnit ja Illan tullen ovat minullekin tärkeitä kirjoja. Ja molemmat ovat myös onnistuneet koskettamaan hyvin syvältä. Siksipä ei niin haittaakaan, vaikka tämä uutuus ei nyt tehnytkään vaikutusta. Cunnighamilla on silti aina erityinen paikka sydämessäni.
PoistaLumikuningatar odottaa hyllyssä joten palaan tähän postaukseen luettuani sen ja kirjoitettuani oman arvioni. Odotan kirjalta paljon...
VastaaPoistaKaisa Reetta, toivottavasti kirja täyttää odotukset!
PoistaToivoin kirjalta paljon, mutta petyin. Ehkä seuraava on taas parempi. Kansi hurmasi minut.
VastaaPoistaUlla, myöhäinen vastaus kommenttiin, mutta toivotaan tosiaan parempaa Cunninghamin seuraavalta.
PoistaSamaa mieltä! Koneelleni kirjoitin kirjan luettuani:
VastaaPoistaOlen pitänyt aiemmista Cunninghamin teoksista, mutta tämä ei viihdyttänyt eikä liikuttanut minua. Lumikuningattaresta oli vaikea saada otetta. Kirjan henkilöiden päänsisäiset monologit jäivät etäisiksi ja osittain myös käsittämättömiksi. Kieli, joka takakannen siteerauksen mukaan on kauneinta amerikkalaista proosaa, ei hetkauttanut. Korkeintaan ärsytti sulkuihin tungetut jatkuvat sivuhuomautukset. Samanlaista teennäisyyttä luin myös itse tarinassa. Loppupuolen yllätysromanssi ei mennyt ihon alle. Ei tuntunut missään, vaikka siihen kirjan lopun kliimaksiakin yritettiin rakentaan.
Liian rakennettu, liian harkittu, muka-pohdiskeleva ja muka-tunnelmoiva.
Ja saisinko esittää yhden toiven nykyamerikkalaisille kirjailijoille? Koettekaa kirjoittaa edes yksi kirja, jossa ei vedetä viivoja.
Tiuku, muistan että minua alkoi myös ärsyttää se loputon sulkujen käyttö! Täytyy myös sanoa, että nyt vuoden kuluttua kirjan lukemisesta muistan siitä todella vähän. Parhaiten taidan muistaa sen, kuinka pettynyt olin kirjaan, vaikka siinä oli kauniitkin hetkensä.
PoistaJa viivojen vetäminen - se on tosiaan niin nähty!