Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kesällä posti toi yllätyksenä pyytämättömän arvostelukappaleen Taivaslaulusta. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, mutta takakansitekstin perusteella se vaikutti kiinnostavalta. Ei tainnut mennä kuin pari päivää, ja ensimmäiset ihastuneet blogiarviot kirjasta ilmestyivät – ja kiinnostuin entisestään. Aluksi uteliaisuuteni oli kohdistunut erityisesti kirjan aihepiiriin (uskonnot ja uskonnolliset yhteisöt kiinnostavat minua aina), mutta arviot ylistivät kirjan tyylin, kielenkäytön ja koskettavuuden niin korkealle, että aloin odottaa Taivaslaululta paljon myös kirjallisena elämyksenä. Ajattelin, että tämän kirjan luen mahdollisimman pian.

Sitten kävi niin kuin usein käy. Muut kirjat kiilasivat lukujonossa edelle piittaamatta lukusuunnitelmistani. Lisäksi aloin tuntea pientä Taivaslaulu-ähkyä, koska kirja oli niin paljon esillä blogeissa ja blogikeskustelussa. Silti tiesin koko ajan, että jossain vaiheessa tulee vielä Taivaslaulun aika. Ja nyt se tuli.

"Kun Vilja ja Aleksi menivät naimisiin, he saivat toisensa vihdoin pelotta ja häpeättä.
Tula tuulan tuli tuli tei.
Kahden aikuisen välinen vapaa rakkaus kesti yhden kuun kierron.
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun."

Vilja on lestadiolaisäiti, joka kolmekymppisenä on jo neljän lapsen äiti. Jokainen kuunkierto merkitsee Viljalle pelkoa uudesta raskaudesta, sillä hän ei tunne jaksavansa enää uusia synnytyksiä. Vaikka jokainen lapsi on rakastettu ja Jumalan lahja, Vilja ajattelee salaa että kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana. Vilja miettii, miksi juuri hän on niitä naisia, jotka tuntuvat tulevan pelkästä seksin ajattelusta raskaaksi – miksi hän ei jaksa enää uutta raskautta, vaikka toiset äidit hoitavat tyytyväisesti kaksi kertaa isomman perheen.

Rauhala kuvaa uskonnollista yhteisöä ainakin ulkopuolisen näkökulmasta uskottavasti ja moniulotteisesti. Hän kertoo hyvät asiat ja heikkoudet: yhteisön tarjoaman tuen, luottamuksen maailman järjestykseen, valon ja armon – ja toisaalta hiljaisen painostuksen, tuomitsemisen ja asioista vaikenemisen. Yhteisö voi olla suuri lohtu tai painostava kahle - yhtä totuutta ei ole.

Mustavalkoisuuteen tai totuuden julistamiseen Rauhala ei muutenkaan sorru. Jos Taivaslaulu jotain totuutta julistaa niin suvaitsevuutta. Suvaitsevuutta erilaisia ajattelutapoja ja erilaisia uskontapoja kohtaan. Suvaitsevuutta ja ymmärrystä väsymystä kohtaan. Suvaitsevuutta omaa itseä kohtaan.

Taivaslaulu on kirja vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta se ei ole yhden asian kirja, ja juuri siinä piilee sen voima. Uskontoteeman rinnalle (ja minulle lukijana sen ohitsekin) nousevat mm. vanhemmuuden, naiseuden ja itsemääräämisoikeuden teemat. Ei tarvitse olla lestadiolainen voidakseen ymmärtää lapsiperheen väsymystä; ei tarvitse olla äiti löytääkseen kirjasta tuttuja ajatuksia naisen ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta ja niihin kohdistuvasta ulkopuolisesta kontrollista. Rauhala kuvaa uskovaisen pariskunnan kriisiä, mutta sen kautta hän tavoittaa yleisesti koskettavia asioita.

"Kaikkein vapain on nainen joka juoksee. Tietää itse matkansa, antaa tuulen tuulla ja lumen sulaa kasvoilleen. Minä juoksen, vaikka ilta on musta. Minä juoksen, vaikka talvi on haudannut kaiken alleen. Alamäki on kiitorata, ylämäki lentolähtörata ja mäen päältä pohkeeni ponnistavat pilviin. Sydämen syke on kaksitahtimoottori ja viuhuvat kädet nuolikulmasiivet. Olen satamassa kaarteleva harmaalokki. Olen taivaalla riikkuva naurulokki."

Taivaslaulu on äärettömän kaunis kirja. Rauhalan kieli on runollista – välillä läpikuultavan haurasta, välillä vahvaa ja tuoksuvaa kuin multa. Se on yllättävää – töksäyttelevää – raamatullista – puhekielimäistä. Kuvaukset Viljan ja Aleksin rakastumisesta tai vanhempien ja lasten arjesta ovat niin koskettavia, että pala nousee kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Kauneus ei kuitenkaan käy ylenpalttiseksi, koska runollisten jaksojen väliin mahtuu myös arkisia ja raadollisempia jaksoja.

Viljan ja Aleksin näkökulmien lisäksi tarinaa kuljetetaan myös lasten nukkeleikkien, lestadiolaisuutta avaavien blogikirjoitusten sekä vertauskuvallisen epilogin kautta. Nämä kertojaratkaisut eivät toimineet minulle ihan yhtä hyvin kuin muu kirja, ja varsinkin blogikirjoitukset tuntuivat turhan informatiivisilta ja latteilta muun tarinan seassa. Minusta kirja ei olisi välttämättä tarvinnut Aleksin ja Viljan lisäksi muita näkökulmia ollenkaan. Mutta nuo olivat pieniä kauneusvirheitä muuten erinomaisessa kirjassa.

Uskon, että Taivaslaulu tulee soimaan mielessäni pitkään.

Kirjasta on kirjoitettu blogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia arvioita , mutta tässä muutama näkemys kirjasta: Ilselä, La petite lectrice, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasfääri, Amman lukuhetki ja Lue, ihminen!.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus, 2013