Miltä näyttää suomalainen?, kysytään Kansalliskirjan takakannessa. Turkka Hautalan mininovelleissa se näyttää aika lailla sitä mitä saattaa odottaakkin: se on vanhojen miesten murahtelua ja nuorten poikien rehvastelua; maalaispoikia kaupungissa ja nostalgisia kesiä mummolassa; olutta ja makkaraa; rakkautta joka herkistää jopa suomalaisen; pesäpalloa ja jääkiekkoa; sukujuhlia joissa istutaan puhumatta olohuoneessa; yksinäisiä miehiä joilla on suuri sydän.
Kansalliskirja koostuu noin puolesta sadasta pienestä tarinasta, joiden kautta valotetaan suomalaisuutta. Jutut ovat hyvin lyhyitä, mutta piirtävät usein pituuttaan suurempaa kuvaa. Hautala kirjoittaa taitavasti, ja erityisesti puhekielen ja murteiden sävyt hän tavoittaa suorastaan harvinaisen hyvin. Teksti kulkee eteenpäin, on helppolukuista ja monipuolista. Novelleissa vaihtelevat erilaiset kerronnan tyylit: on dialogia, pienoiselämänkertoja, tuokiokuvia ja kirjeitä.
Muodollisesti Kanssalliskirjassa ei ole mitään moitittavaa. Moni on ihastunut suuresti myös kirjan sisältöön, mutta minut kirja jätti jotenkin kylmäksi. Mietin, enkö ole lukenut tämän kaiken jo monta kertaa aikaisemminkin. Tyyliteltyä suomalaisuutta, hiukan liioitellen mutta tunnistettavasti kuvattua vaiteliaisuutta ja karheutta. Ei Hautalan piirtämä kuva toki noin yksipuolinen ole, mutta ei kirja päässyt minua oikein yllättämäänkään, tai tarjonnut mitään uutta ja tuoretta näkökulmaa aiheeseen. Minussa nousi jonkinlainen kapinamieli: ei minun suomalaisuuteni ole vain tätä Hautalan kuvaamaa - en samaistu tähän tarpeeksi!
Tai sitten en vain ole niin kiinnostunut tämänkaltaisesta suomalaisen (miehen) mielenmaiseman maalailusta, että se jaksaisi aina ihastuttaa.
Kyllä viidenkymmenen jutun joukkoon mahtui sellaisiakin, joista pidin varsin paljon. Monen muunkin esiin nostama Äijä muuttaa yksi on hyvä esimerkki Hautalan dialoginkirjoitustaidosta, Istuit kyselemättä on suloinen nuoren rakkauden kuva, ja hauska oli myös pesäpallokuvaus Valppaat sääriparit.
Kansalliskirjaa on luettu blogeissa niin paljon, että linkitän tähän vain muutaman arvion - ylistäviä ja pari maltillisempaa: Katja, Karoliina, Erja, Joana, Kirsi, Minna ja Mari A..Googlella löytyy vielä paljon, paljon enemmän.
Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus, 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Olen ihan samaa mieltä siitä, että nämä jutut on kirjoitettu aikaisemminkin, mutta Hautala tekee sen jotenkin niin... Ehkä tuo mainitsemasi pituuttaan suurempi kuva vaikutti minuun? Ja syrjä-Suomesta kotoisin olevana tunnistin kirjasta niin paljon, vaikka savolaiseen mieleeni kirja olikin eksoottisen lounaissuomalainen. :)
VastaaPoistaTämähän oli kiistatta hyvä kirja, enkä ihmettele miksi tästä on niin paljon pidetty. Minäkin pystyin arvostamaan tätä, mutta kokemus jäi silti etäiseksi. Ihaillin kyllä monessa kohdassa Hautalan kielenkäyttöä.
PoistaKirja vertautui aika usein mielessäni Hotakaiseen, jolla on ollut aika samanlaisia juttuja, ja minusta Hotakainen on nimenomaan yllättävämpi käänteissään.
Tai sitten olen kirjalle vain liian helsinkiläinen ;)