Merja Otava: Priska

Priska on 14-vuotias koulutyttö 1950-luvun viimeisien vuosien Helsingissä. Vanhempien mielestä Priskan elämässä tärkeintä tulisi olla koulu ja hyvät päätökset, mutta vanhemmat eivät ymmärrä, että elämä löytyy romaanien lukemisesta, yöllisistä kirjoitushetkistä ja ystävien tapaamisesta baarissa. Priskan elämään kuuluvat parhaat ystävät Nukke ja Molla, sekä liuta muita koulutovereita suloisesta Juuliasta komeaan Kaihin ja luokan priimukseen, Hilleviin. Tärkeintä on ehkä kuitenkin haave kirjailijanurasta. Mutta viime aikoina Priska tuntee kadottaneensa kykynsä kirjoittaa: ainekirjoituksesta tulee ympäripyöreitä kahdeksikkoja, eikä Priska osaa kirjoittaa kotonaankaan vaikka haaveilee jatkuvasti yksinäisistä kirjoitushetkistä. Priskan kurkkuun on ilmestynyt pala, joka tukahduttaa ääneen ja tekee itkuiseksi, ja samalla sadut ja tarinat tuntuvat hävinneen Priskan maailmasta.

Merja Otavan Priska hurmasi minut, kun luin sen ensimmäisen kerran noin 12-vuotiaana. Ihastuin kirjan maailmaan, joka tuntui samanaikaisesti uudelta ja vanhalta. Kirjassa oli  menneen maailman lumoa, mutta silti se tuntui puhuvan myös minun omasta elämästäni. Kirjan nuoret kuuntelevat Elvistä ja Harry Belafontea, opiskelevat jommaa ja aljaa ja hippaavat juhlissa. Tytöt vaihtavat puolihameensa jenkkareihin ja sitovat poninhäntänsä kirjavilla nenäliinoilla. Mutta Priskan ja hänen toveriensa surut ja ilonaiheet tuntuivat tutuilta ja samaistuttavilta. Eniten löysin itseäni Priskasta, sillä minustakin tuntui että onnellinen lapsuus oli äkkiä muuttunut omituiseksi välitilaksi, jossa ei ollut lapsi eikä aikuinen, ja minäkin murehdin ja pelkäsin Priskan tavoin vähän kaikkea. Kirja kertoi minulle omien pelkojen kohtaamisen tärkeydestä, ja opetti että kirjoittaessa täytyy olla rehellinen itselleen ja kirjoittaa myös siitä mikä on vaikeaa. Siksi Priska on minulle aina yksi elämäni tärkeimmistä kirjoista.

"Äiti edusti mielipidettä: koulu, koulu ennen muuta. "Piti tarttua itseään niskasta" (äidin lempilause) ja "voittaa vaikeudet" (isän hokema). Piti. Piti. Piti.
Ähäpiti! Hänpä Priska, alias Piia, eläisi omaa yksityistä elämäänsä. Hän oli Priska ja Priska oli kerran - vain yhden ainokaisen kerran nelitoistavuotias. Joskus hän vielä kirjoittaisi - jonakin iltana vaikka taskulampun valossa."

Otava kirjoittaa ihastuttavan raikasta ja elävää tekstiä. Hän leikittelee sanoilla ja kielen rytmillä, ja tavoittaa nuoren ajatusmaailman uskottavasti. Suurimmaksi osaksi kirjassa seurataan Priskan sisäistä maailmaa, ja teksti saa välillä jopa tajunnanvirtamaisia piirteitä. Otava ei lässytä eikä kirjoita helposti vaan luottaa nuoreen lukijaansa. Vanhemmat, opettajat ja muut aikuiset nähdään kirjassa aina ulkopuolelta - tämä on nuorten maailma, jossa vain nuorilla on puheenvuoro - mutta Priskan lisäksi myös kirjan muut nuoret pääsevät ääneen. Moniäänisyys toimii hienosti: kaikilla nuorilla on omat surunsa ja kompleksinsa, jotka usein kätketään muiden katseilta, mutta Otava antaa lukijan kurkistaa nuorten sisimpään ja ristivalottaa näin nuorten yhteiskuvaa. Luokan häijyimmälläkin pojalla on herkät kohtansa, rempseä ilopilleri murehtii ulkonäköään ja perhettään, eikä ole helppoa olla myöskään se mallikelpoinen kympintyttö:

"Joskus Hillevi oli ajatellut jättää läksyt lukematta, lyödä kaikki lapeetiksi. Kirjoittaa kirkkailta, selviä, huimia nelkkuja ja vastata kuin Molla: kirkkain otsin päin seiniä. Mutta hän ei voinut. Piti vain lukea märehtiä huoneessaan ja yöllä kirjoittaa runoja, jotka olivat toisesta maailmasta. Siellä ei ollut yhtään läksykirjaa, ei kokeita eikä numeroita, ja siellä häntä haukuttiin Leeviksi, joka oli muunnos Hillevistä."

Otavan maailma on kenties nykynuoren mielestä varsin puhtoinen. Priskassa ei juoda (paitsi hiukan pilsneriä), eikä harrasteta seksiä, ei edes suudella, vaikka eletäänkin ensimmäisten ihastusten ja rakastumistenkin aikaa. Itse lapsena rakastin kaikkea "vanhanaikaista", eikä vanhojen tyttökirjojen maailmankuva siis minua haitannut, mutta minulle Priska ei nuorenakaan ollut pelkästään mennyttä maailmaa kuvaava kirja. Kirja tuntui elävältä ja kosketti -  se puhui suoraan minulle. Priskassa on sekä kepeyttä että syvyyttä: siinä pohditaan aikuistumista, kuolemaa ja elämän tarkoitustakin - ihastutaan, petytään ja etsitään omaa identiteettiä. Se kertoo nuoruudesta ajattomasti, pienellä ripauksella nostalgiaa.

Osallistun kirjalla Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Merja Otava: Priska - kesästä kesään
WSOY, 1959