Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Rouva Swannin ympärillä (toinen kerta)

Luin joitakin vuosia sitten Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, ja erityisesti ensimmäisestä kirjasta pidin hyvinkin paljon. Sitten into vähän lopahti, ja Proust jäi tauolle. Viime vuonna Kadonnut aika alkoi taas kutkuttaa, ja päätin jatkaa siitä mihin jäin.

Tosiasiassa kävikin niin, että jatkamisen sijaan tuli vähän kerrattua. Luulin lukeneeni aikoinaan kaksi ensimmäistä kirjaa (mielestäni tarkistinkin asian), joten jatkoin kolmannesta kirjasta. Luin kirjan tyytyväisenä loppuun, vailla mitään mielikuvia siitä, että olisin lukenut kirjan joskus aikaisemminkin. Mahdollisia muita bloggauksia etsiessäni löysin sitten oman kirjoitukseni vuodelta 2012.

Täytyy sanoa, että naurattaa. Mikä olisikaan sopivampaa kuin lukea kirjaa, joka käsittelee muistamista, ja unohtaa lukukokemus täysin! Toki Kadonneessa ajassa ei ole varsinaista juonta käytännössä lainkaan, ja edellisestä lukukerrasta on seitsemän vuotta, mutta silti näin täydellinen unohdus huvittaa. (Varsinkin kun yleensä kehuskelen hyvällä muistillani...)

Minulla ei siis ole muistikuvia ensimmäisestä lukukerrasta, mutta koska on blogikirjoitus, voin kuitenkin vertailla kokemuksia. Viimeksi olen ilmeisesti ollut hiukan tuskastunut Proustin tapaan kuvata rakkautta: valitin ettei hän tunne muunlaista rakkautta kuin kärsivän ja omistavan. Tällä kerralla rakkausjutut eivät juurikaan häirinneet, ja ajoittain näissä rakastuneiden kärsimysten kuvauksissa tuntui olevan myös huumoria ja lempeyttä. Muutenkin tunsin löytäväni ihmissuhteiden kuvauksesta enemmän tasoja kuin aikaisemmin, eivätkä henkilöhahmot tuntuneet niin paperinmakuisilta kuin aikaisemmin.

Aikoinaan olin myös todennut että Proust väläyttelee rouva Swannin hahmossa "huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä". Mielenkiintoista, koska tällä kertaa ajattelin lukiessani, etten muistanutkaan Proustin olevan näin hauska! Todellakin, Proust sai minut tällä kerralla useampaan kertaan hymyilemään jollakin havainnollaan tai ilmaisullaan.

Se, mistä olen koko ajan nauttinut Kadonnutta aikaa lukiessani, on ollut Proustin kieli ja ajatusten virta. Se vaatii kyllä keskittymistä ja on välillä raskassoutuista, mutta on se myös palkitsevaa. Merkitsin useita kohtia muistiin, ja loppuun päästessäni suorastaan huokailin tälle kirjan päättävälle virkkeelle:

"Ja koska keskimääräinen elinikä – elämän suhteellinen pituus – on huomattavasti laajempi runollisten tunnelmien kuin sydänsurujen kohdalla, niin vaikka Gilberten takia kärsimäni tuskat ovatkin kadonneet jo ajat sitten, niitä kauemmin on elänyt ja elää nautinto, jota tunnen joka kerta, kun haluan laskea ikään kuin aurinkokellon taulusta ne minuutit, jotka mahtuvat neljännestä yli kahdentoista ja yhden välimaille, kun kuvittelen keskustelevani taas kerran rouva Swannin kanssa hänen päivänvarjonsa alla ikään kuin sinipunakäynnöksen kajossa."

Niin kaunista! Ja kuinka tähän kaikkeen oli johdateltu koko kirjan ajan. Hienoa!

Tuntuu, että sain tästä kirjasta enemmän irti toisella lukukerralla. Luinko kirjaa eri tavalla, koska olen eri ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, vai koska kirja kuitenkin jollakin tavalla oli säilynyt mielessäni, ja löysin siksi siitä eri tasoja? Kuka tietää, mutta jollakin tavalla tämä tahaton uudelleen luku sai minut innostumaan Proustista entistä enemmän.

Seuraavaksi voisin kuitenkin lukea sen neljännen kirjan.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3. Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Kannen maalaus: Claude Monet, Sininen ruuhi 
Otava, 1979/2004