Oodi rakkaudelle! Kuulostaa niin kauniilta ja romanttiselta! Tuomas Timosen runokokoelman avaava nimiruno Oodi rakkaudelle on kuitenkin jotain ihan muuta. Runo esittää sarjan häiritseviä kysymyksiä:
"Luuletko että hän rakastaa osallistua sinun unelmaasi?
Luuletko että hänelle riittää että sinun
mielestäsi hän olisi hyvä lapsiesi isäksi?
Luuletko että hän haluaa että korjaat seurassa
hänen puutteellista ranskan ääntämystään?"
Kysymykset lyövät rikki kuvitelman harmonisesta parisuhteesta, jossa jaetaan unelmat, mielipiteet ja maailmankuva. Romanttisiksi mielletyt eleet ja teot muuttuvat ärysttäviksi ja valheellisiksi. Samalla kysymysten kohde kuvataan melko epäimartelevassa valossa: runon Sinä ostaa kumppanilleen typeriä vaatteita, hänellä on keskenkasvuinen luonne, ja hän juoruilee parisuhteen intiimeistä yksityiskohdista ystävilleen.
Esittääkö runon pienet, julmat kysymykset ulkopuolinen tarkkailija, vai onko kysymysten takana sittenkin runon Hän, parisuhteen toinen osapuoli, joka kysymyksillä paljastaa todelliset tunteensa. Entä millaiset kysymykset parisuhteen toiselle osapuolelle esitettäisiin? Antaisivatko ne yhtään kauniimpaa kuvaa rakkaudesta tai ihmisestä?
Samalla kierolla otteella Timonen lähestyy aikuisen ja lapsen välistä suhdetta Kasvatusohjeita-runoissa.
"Jos hän haluaa sinisen pallon, anna se hänelle.
Jos hän haluaa sinisen pallon, älä anna sitä hänelle.
Kysy, eikö hän halua sinistä palloa.
Käske hänen ottaa sininen pallo.
Lyö häntä, jos hän ottaa sinisen pallon."
Runot neuvovat kohtelemaan lasta epäloogisesti, väkivaltaisesti ja vastuuttomasti. Ne ovat kenties liioiteltuja, mutta saavat miettimään, näyttäytyvätkö aikuisten säännöt, puheet ja teot lapsen mielessä tällaisena mielivaltaisena kaaoksena. Ja kuinka paljon aikuiset satuttavat tai vahingoittavat lasta tarkoittamattaan tai tarkoituksella.
Timosen runoissa on väkivaltaa, seksiä ja synkkyyttä. Runot häiritsevät ja välillä ahdistavatkin ja kyseenalaistavat samalla sitä, mikä pinnalta katsottuna näyttäytyy normaalina ja hyväksyttynä. Uutta tulokulmaa asioihin voi löytyä myös kirjoitusvirheiden tai sanaleikkien kautta.
Pelkkää synkistelyä kokoelma ei ole, vaikka huumorissa onkin on usein mustanpuhuva sävy. Parhaimmillaan Oodi rakkaudelle onkin ehkä niissä runoissa, joissa vakava ja rujo kohtaavat hauskan ja herkän oikeassa suhteessa. Silloin lukijan mielessä liikahtelee kiivaimmin.
Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2007
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti