"Kotimatkalla ajan hiljaa ja puhun Jumalan kanssa uskosta, joka on niin kuin suojaamaton avanto, vaarassa jäätyä kokonaan umpeen. Hän kuulee minut, ymmärtää ja lohduttaa. Hän laskee pimenevältä taivaalta lämpimän kätensä kylmettyneelle rinnalleni eikä ota sitä pois, ihokosketuksessa me olemme niin kuin äiti ja lapsi. Hän sytyttää tähdet ja kuun lampuiksi tielleni jotten eksy, ja minä näen niiden kirkkauden, kaikkeuden ja suuruuden ja ihmisen pienuuden taas selkeästi."
Mitä on usko? Miten usko punnitaan? Taipuuko todellinen usko, vai kestääkö se kaiken? Kestääkö se myös ristiriitaisuudet, irrationaalisuuden – tai julmuuden?
Pauliina Rauhala tarkastelee Synninkantajissa vanhoillislestadiolaisten hoitokokousten kautta suuria uskontoon ja uskomiseen liittyviä kysymyksiä. Perustarina liikkuu 1970-luvun Pohjanmaalla ja perheessä, jota hoitokokoukset repivät rikki. Kaiken keskellä on pieni Aaron, jonka usko on varmaa ja suoraviivaista lapsen uskoa. Aaron rakastaa isänisäänsä Taistoa, joka opettaa pojalle kalastuksen ja lintujen laulun salat, ja hän rakastaa äidinäitiään Aliisaa, joka neuvoo pojalle tien oopperan ja musiikin maailmaan.
Taiston usko on jyrkkää ja taipumatonta, sääntöjä noudattavaa uskoa. Aliisan usko on lempeää ja mukautuvaista, sääntöjä tulkitsevaa uskoa. Taiston mielestä oikea usko ei mukaudu maailmassa tapahtuviin muutoksiin eikä kavahda vaikeita valintoja: todellinen usko punnitaan juuri niissä valinnoissa, jotka tuntuvat vaikeilta tai jopa mahdottomilta. Aliisa uskoo ihmisen vapauteen ja siihen, että Jumalan luo vie monta erilaista tietä.
Suvussa nämä kaksi erilaista uskoa ovat olleet pitkään törmäyskurssilla, mutta ne joutuvat toden teolla vastakkain, kun seurakunnassa alkaa uskon puhdistus. Maallikkosaarnaajana toimiva Taisto käyttää asemansa tuomaa valtaa ja jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin. Sielunhoitokokouksissa ihmiset tunnustavat ja anovat syntejään anteeksi. Aaron seuraa tätä kaikkea ja yrittää selittää asioita ja tapahtumia omaan maailmaansa sopiviksi.
Rauhala kuvaa yksilöitä uskon kysymysten äärellä ja rakentaa erityisesti Taistosta ja Aaronista kiinnostavat henkilökuvat. Taiston ristiriitaisuus ja Aaronin lapsenmieli on kuvattu osuvasti ja satuttavasti. Aliisa jää jossain määrin yksiulotteiseksi: hän on enemmän järjen ja lempeyden ääni kuin elävä ihminen. Henkilöidensä sisäistä maailmaa Rauhala kuvaa kauniilla, rauhalliseen rytmiin keinuttavalla kielellä, jossa on kaikuja kansanrunoudesta.
Matkakertomuksiksi nimetyissä luvuissa uskoa lähestytään herätysliikkeiden, uskonnollisten teorioiden, filosofian, rasismin, totalitarismin ja joukkohysterian kautta. Usko laajenee kattamaan uskonnollisten liikkeiden lisäksi myös muut uskomusjärjestelmät. Siinä missä hoitokokousten tarina keskittyy yksilöihin, Matkakertomusten kautta Rauhala tuo tarinaan mukaan myös yhteisöjen ja uskomusjärjestelmien merkityksen.
Synninkantajat on varsin runsas romaani, vaikka sen perustarina on melko yksinkertainen. Rauhalalla on paljon sanottavaa, ja useat eri kertojaäänet ja monessa ei aikatasossa liikkuvat tarinat tekevät kirjan rakenteesta hiukan hajanaisen. Arvailen, että erityisesti Matkakertomukset saattavat jakaa lukijoita: osa ehkä haluaisi lukea Aaronin suvun tarinan ilman ylimääräisiä rönsyilyjä. Synninkantajat olisikin ehkä "oikeaoppisempi" romaani, jos se pitäytyisi vain ydintarinassa, eikä pyrkisi taustoittamaan ja selittämään asioita. Minua Matkakertomukset ja Rauhalan sanomisen halu kuitenkin viehättivät. Matkakertomusten kautta kirjaan tulee jotain hiukan outoa: ilman niitä Synninkantajat olisi saattanut olla makuuni vähän liian kaunis ja hillitty. Nyt siinä on mukana ripaus hullua saarnaajaa ja ihmismielen kummallisuutta.
Synninkantajista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Jonna, KosminenK, Aletheia ja bleue.
Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti