Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia yhdistelee kansantarujen tyyliä kokeelliseen kerrontaan. Se on sukutarina, satu ja legenda, joka leikittelee kielen ja tyylin keinoin. Se on tarina ihmisistä saarella, niistä jotka kaipaavat saarelta pois, ja niistä jotka kaipaavat lähteneitä. Se kertoo äideistä ja isistä ja lapsista, sukupolvien katkeamattomasta ketjusta. Se on tarina merestä, sillintuoksuisesta tuulesta ja suolasta.
Kirja etenee välillä kuin perinteinen satu, välillä kuin proosaruno. Toisinaan Kaldmaa vaihtaa perinteisen suoraviivaiseen kerrontaan, mutta seuraavassa hetkessä hän jo leikittelee typografialla ja asettelee kirjaimet sivulle ympyrän muotoon. Tyylikokeilut ovat virkistäviä ja hauskojakin, mutta mikä tärkeintä, ne tukevat tarinaa: teksti elää ja muuntuu kirjan tunnelman ja tapahtumien mukana.
Islannissa ei ole perhosia oli kiehtova lukukokemus. Koska en ole kaikkein suurin satujen ystävä, tunsin välillä hiukan pitkästyväni kaikkein kansantarumaisimpien kohtien äärellä, mutta vastapainoksi jotkut muut hetket olivat suorastaan lumoavia. Kirja on viehättävä mutta ei imelä. Pidin.
Muissa blogeissa: Tuomas, riitta k ja Katja.
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole libikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Kansi: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus, 2017
Kerronnan ja tyylin keinoilla leikittelee myös Katja Raunion esikoisromaani Käy kaikki toteen. Kertomuksellisuus on Raunion kirjan ydin ja perusta: kertoja kirjoitetaan mukaan heti ensi riveillä, fiktiiviset henkilöhahmot luodaan ja muokataan lukijan silmien edessä, lukija tehdään tietoiseksi positiostaan. Tyylileikittelyt korostavat tarinallisuutta: yksi kohtaus etenee tv-sketsin käsikirjoituksen muodossa, toinen jäljittelee luomiskertomusta.
Päällisin puolin kirja kertoo filosofian opiskelijoista, erityisesti Silviasta eli Silveristä, jonka vetovoima kiehtoo ja ärsyttää muita. Raunio kuvaa opiskelijoiden viininhuuruisia juhlia ja teko-älyllisiä kuppilakeskusteluja. Myös opiskelijoiden yksityiselämään ihastumisineen, juoruiluineen ja perhesuhteineen kurkistetaan. Kaikessa on kuitenkin kyse tarinan kerronnasta, ei niinkään tarinasta.
Raunion kirjan voi nähdä kirjana kirjoittamisesta. Tai ehkä se kertoo siitä, kuinka tarinallistamme itsemme – kuinka kerromme ja sanoitamme jatkuvasti omaa elämäämme. Se voi myös kysyä, mikä on totta ja mikä tarinaa, voiko niitä erottaa toisistaan? Mitään selkeitä vastauksia Raunio ei tarjoa, ei edes siitä, mistä hänen kirjassaan on oikeastaan kyse. Mutta se houkuttelee kysymään.
Muissa blogeissa: Omppu ja Kirsin Book Club.
Katja Raunio: Käy kaikki toteen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2015
Kirja kuvaa Amerikan itsenäisyyssodan aikaa, romanttisen viihteen keinoin. Nimihenkilö on köyhä mutta sievä ja nokkela ompelijatar. Sota tuntuu Celiasta aluksi lähinnä jännittävältä seikkailulta, mutta vähitellen hän joutuu kohtaamaan sen kaikessa julmuudessaan. Celia ei kuitenkaan tyydy sodassa passiivisen, kotona odottavan naisen rooliin, vaan hän kantaa oman kortensa kekoon toimimalla vakoilijana (!). Ja tietysti myös sota-aikana on tilaa rakkaudelle, hurmaaville miehille polvisukissaaan ja poninhännissään sekä kauniille leningeille.
Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta Celia Garth oli minusta välillä pitkästyttävä. Kirjassa kuvataan taisteluja ja sodan etenemistä, melko selostavaan tyyliin. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta kohtaukset etenevät hitaasti ja usein ennalta-arvattavasti. Henkilöhahmot eivät ole kovin moniulotteisia, vaikka Celia kasvaa ja kehittyykin sodan aikana.
Luin kuitenkin kirjan mielelläni. Sen vanhanaikaisuus viehätti minua, eikä Bristow'n maailma ole aina niin yksiulotteinen kuin ensi silmäyksellä luulisi. Kaiken viihteen ja kuluneiden ajatuskaavojen seassa on myös oivalluksia ja ajateltavaa. Kirjan lopetus on tyylikäs.
Muissa blogeissa: sheferijm.
Gwen Bristow: Celia Garth (Celia Garth, 1959)
Suom. Helvi Vasara
Otava, 1963
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti