Sivut

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Donna Tartt: Tikli


Suhteeni Donna Tarttin on sellainen, etten oikein pysty kirjoittamaan Tarttin kirjoista kirjoittamatta suhteestani Donna Tarttiin. Kerrottakoon siis, että suhtaudun Tarttiin lähes fanityttömäisellä ihailulla, ja että Jumalat juhlivat öisin  on minulle erittäin tärkeä ja rakas kirja – yksi kaikkein rakkaimmista. Jumalat kosketti minua aikoinaan sellaisella tavalla, johon vain harvat kirjat pystyvät, ja jota on vaikea selittää. Mutta jotain ehkä kertoo se, että jos 9-vuotiaana katselin maailmaa L. M. Montgomeryn Anna-kirjojen kautta, 19-vuotiaana katselin sitä Jumalien kautta.

Tarttin toinen kirja Pieni ystävä oli Jumalien jälkeeen väistämättä pettymys, vaikka pidin siitäkin kohtalaisen paljon. Ihailuani Tarttia kohtaan pettymys ei laimentanut, ja olin suorastaan häikäistynyt, kun olin Tiklin ilmestymisen aikoihin kuuntelemassa Tarttin haastattelua Akateemisessa kirjakaupassa. Pienikokoinen ja maalauksellinen Tartt tuntui hiukan epätodelliselta, hiukan siltä kuin hän olisi astunut maailmaamme jonkun oman kirjansa lehdiltä. Ihastuksissani ajattelin lukevani Tiklin heti, mutta sitten jonkinlainen rimakammo estikin kirjaan tarttumisen. Vasta nyt, Hyllynlämmittäjät-haasteen myötä sain kirjan luettua.

Näistä lähtökohdista on varmaan selvää, etten pysty suhtautumaan Tikliin vain yhtenä kirjana muiden kirjojen joukossa. Luin kirjaa aluksi korostetun tarkkaavaisena, miettien koko ajan, mitä mieltä olen lukemastani. Onneksi alkuhaparoinnin jälkeen tarina ja Tarttin kerronta veivät minut mukanaan, ja uppouduin kirjan vietäväksi. Lukemista sävytti kuitenkin koko ajan jonkinalainen Tartt-asenne: erityinen onnellisuus kirjan ollessa parhaimmillaan ja suvaitsevainen ymmärtäväisyys kirjan jäädessä junnaamaan paikoilleen tai lähtiessä väärille raiteille.

Tikli ei siis missään nimessä ole virheetön kirja, mutta pidin siitä kaikkine virheineenkin todella paljon. Kirja on liian pitkä, välillä epäuskottava ja välillä omaan makuuni liian hurjiin juonenkäänteisiin heittäytyvä, mutta se on myös viipyilevä ja surumielinen, hitaasti kasvava kertomus, jonka maailmaan on helppo kadottaa itsensä.

Tikli on kertomus surusta ja syyllisyydestä. 13-vuotias Theo Decker menettää äitinsä taidemuseoon tehdyssä terrrori-iskussa. Iskussa itsekin loukkkaantunut Theo tulee puolivahingossa varastaneeksi museosta Carel Fabritiuksen Tikli-maalauksen, jota hänen äitinsä oli rakastanut. Theo kantaa syyllisyyttä äitinsä kuolemasta ja myös varastetustamaalauksesta. Tikli merkitsee Theolle turvaa ja kauneutta – se muistuttaa häntä äidistä ja kaikesta mikä maailmassa on oikein ja paikoillaan – mutta samalla sen läsnäolo on jatkuva muistutus Theon syyllisyydestä ja virheistä, menetyksestä ja kuolemasta.

Äitinsä menettänyt Theo ei löydä itselleen paikkaa maailmassa. Hän hakee turvaa isästään, ystävistään ja erilaisista vanhempien korvikkeista mutta joutuu kokemaan menetyksen ja hylkäämisen tunteet yhä uudelleen. Theo elää jonkinlaista varjoelämää, jossa tunteet ja teot ovat usein todellisuuden jäljittelyä tai valhetta. Aitoa tunnetta  edustavat ehkä vain Tikli sekä Pippa-niminen tyttö, johon Theo on pakkomielteisen rakastunut. Tikli on kuitenkin varastettu ja Pippa saavuttamaton, joten molmepien tuottamaan onneen sekoittuu tuskaa.

Tarttin maailmaa sävyttää kaiken läpäisevä melankolia. Elämän perussävyt ovat tummia ja synkkiä, ja onnellisimpiakin hetkiä tuntuu värittävän tietoisuus niiden katoavaisuudesta. Tunnelmassa on nostalgista haikeutta, kaipuuta menetettyä onnea kohtaan. Siinä on pölyisiä vanhoja huonekaluja, hämäriä huoneita joihin valo siivilöityy kaihtimien raoista, kuihtuneita kukkia ja kynttilöiden valoa. Siinä on synkkyyttä ja kuolemaa, mutta myös kauneutta ja rakkautta.

Minulle Tiklin voima olikin juuri tunnelmassa ja tunteissa. Vaikka tapahtumat eivät aina tunnu olennaisilta tai uskottavilta, Theon tunteisiin ja ajatuksiin on helppo uskoa. Ja vaikka tarina kävi välillä tyhjäkierroksilla, kirjassa oli sellaista kerronnan lumoa, joka kantoi turhienkin jaksojen yli. Ja tuon lumovoiman vuoksi rakastan Tikliä – ja Donna Tarttia.

Entä saako tämä hyllynlämmittäjä jäädä edelleen hyllyni? Totta kai saa, onhan se Donna Tarttia.

Tiklistä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Laura, Kirsin Book Club, Katja ja Omppu.

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013)
Suom. Hilkka Pekkanen
Kansi: Keith Hayes
Kannen kuva: Carel Fabritius, Tikli, 1654
WSOY, 2014

6 kommenttia:

  1. Tartt-asenne! Olen myös suuri ihailija ja Tarttin lumoissa lämmittelevä. Hänen kirjoihinsa on mahdoton suhtautua neutraalisti, ne ovat niin...suuria!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, ihastelen juuri Tarttin rohkeutta olla suuri, jopa ylitseampuva ja överi. Eihän sitä voi kuin ihastua, kun kerrotaan näin isoa tarinaa, herkkyyttä ja haurautta unohtamatta.

      Poista
  2. Minulla on aivan sama suhde Tartiin ja Jumaliin. Tiklin ostin heti kun sen ilmestyi suomeksi enkä ole uskaltanut vielä aloittaa sitä.Ehkä nyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Martta, luulen että meitä on aika monta, joihin Tartt ja Jumalat ovat jättäneet pysyvän jäljen. Ei siis ihme, että Tikliin tarttuminen ei ole ihan helppoa.

      Poista
  3. Tartt on kyllä aivan mahtava ja Tiklin aloittamisen jälkeen en ollut yhtään surullinen, että kirja on niin pitkä - olisin vieläkin pidempään viihtynyt tarinan parissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jassu, minäkin uppouduin Tiklin maailmaan niin syvälle, etten olisi halunnut palata sieltä pois. Olisi voinut vain jäädä kellumaan Tarttin kerronnan vietävänä.

      Poista