Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen osaa kutkuttaa lukijan uteliaisuutta. Hänen tarinansa ovat aina arvoituksia, eikä hän läheskään aina tarjoa lukijalle vapauttavaa vastausta vaan jättää tämän hapuilemaan hämärään. Ja mitä arvoituksellisempia ja harhauttavampia kertomuksia Rasi-Koskinen punoo, sitä enemmän minä lukijana nautin.

Eksymisen ja unohtamisen kirja seuraa kolmea toisiinsa punoutuvaa tarinanlankaa. On Julia, joka lähtee vanhempiensa kanssa huviretkeksi naamioidulle pakomatkalle. Vanhempien teeskennelty huolettomuus ei onnistu poistamaan lapsen mielessä vaanivaa uhan tunnetta – varsinkaan  kun Julialla on koko ajan sellainen tunne, että asiat ovat tapahtuneet joskus aikaisemminkin, ehkä unessa. Toisaalla Jan eksyy metsään poikien vaellusretkellä. Seuranaan hänellä on kolme poikaa, joita ei voi kutsua ystäviksi sekä numerot, joista hän hakee turvaa. Ja sitten on vielä Martina, joka on jättänyt entisen elämänsä ja yrittää aloittaa uutta vieraassa maassa.

Kun kirjassa seurataan eri näkökulmia tai tarinoita, kokonaisuuden kannalta on tärkeää, että eri osaset ovat suunnilleen yhtä vahvoja ja vetävät mukaansa. Tämän kirjan kohdalla lumouduin Janin tarinasta, jossa oli hiljaista uhkaa ja pelkoa, kiinnostuin Juliasta, mutta en päässyt lähelle Martinaa, jonka osuus tuntui muihin verrattuna ilmeisimmältä ja helpoimmalta. Kokonaisuus pysyy silti hyvin koossa. Muistamisen, unohtamisen ja pakenemisen teemat sitovat palaset yhteen, ja lopussa tarinat punoutuvat yhteen, jättäen kuitenkin jälkeensä myös kysymyksiä ja pohdittavaa.

Eksymisen ja unohtamisen kirja on taattua laatua Rasi-Koskiselta, mutta se ei tehnyt minuun aivan sellaista vaikutusta kuin kaksi edellistä  kirjaa, Valheet ja Vaaleanpunainen meri. Tätä ei pidä ymmärtää  moitteena muuten kuin suhteessa noihin kahteen kirjaan, jotka molemmat olivat minulle todella suuria elämyksiä. Ehkä tässä uusimmassa kirjassa jäin hiukan kaipaamaan edeltävien kirjojen suurempaa arvoituksellisuutta ja mieltä vaivaamaan jäävää synkkyyttä. Eksymisen ja unohtamisen kirja muistuttaa ehkä enemmän kirjailijan esikoista Katariinaa siinä mielessä, että se avautuu helpommin eikä jätä jälkeensä niin paljon häiritsevää ihmettelyä.

Vaikka Eksymisen ja unohtamisen kirja ei minulle ollut aivan täysosuma, se vahvisti Rasi-Koskista kohtaan tuntemaani ihailua ja kiinnostusta. Pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, ja pidän kielestä joka on harkittua ja tietyllä tavalla etäistä mutta viiltää tarpeen vaatiessa syvältä. Pidän siitä, että hän vie lukijan mukanaan mutta ei päästä liian helpolla. Pidän kaikesta, ja neljän hienon kirjan perustella uskallan sanoa, että Rasi-Koskinen on yksi tämän hetken suosikkikirjailijoistani.

Eksymisen ja unohtamisen kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Maisku, Kirsi, bleue, Katri, Omppu ja Anneli A.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
Kansi/kannen kuva: Jussi Karjalainen/Niina Vatanen
WSOY, 2017