Ali Smith: Oli kerran kello nolla

"Mutta fakta on: mistä voi tietää onko mikään totta? Daa-ah, mitä ilmeisimmin, asiakirjoissa sanotaan ja niin poispäin, mutta mistä voi tietää ovatko itse asiakirjat totta? Ei mikään ole totta pelkästään siksi, että internet väittää niin. Oikeasti sanamuodon ei pitäisi kuulua: fakta on, vaan: fakta näyttää olevan."

Muistan lukeneeni parisen vuotta sitten blogijuttuja tästä Ali Smithin kirjasta, mutta kirja ei jostain syystä herättänyt suurempaa mielenkiintoa, vaikka lukijat tuntuivat suurimmaksi osaksi pitäneen kirjasta kovasti. Ehkä vastahakoisuuteni kirjaa kohtaan johtui kannesta, joka ei ollenkaan houkutellut lukemaan, tai sitten syynä oli se, että kirjoitusten perusteella oli vaikea hahmottaa, mistä kirjassa oikeastaan oli kysymys.

Tämä tuskin oli arvioiden vika, sillä Oli kerran kello nolla sattuu olemaan niitä kirjoja, joiden sisältöä on aika vaikea kuvailla. Kirjassa on kyllä tarina, mutta se syntyy enemmän kerronnan kuin juonen kautta. Lähtöasetelmakaan ei vaikuttanut omaan makuuni erityisen houkuttelevalta: eräillä päivälliskutsuilla Miles-niminen mies lukittautuu isäntäperheen vierashuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos päiväkausiin, ei edes viikkokausiin. Kuulosti vähän teennäiseltä ja liian hassuttevalta.

Joku aika sitten kirja kuitenkin osui silmiini etsiskellessäni kirjastosta jotakin viihdyttävää luettavaa. Muistin positiiviset arviot, ja päätin tehdä kirjalle pikatestin: avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin pienen pätkän nähdäkseni, miten teksti virtaa. Smithin kieli tuntui heti omalta, ja niinpä lainasin kirjan mukaani.

Pistokokeen antama vaikutelma ei ollut väärä – nautin kovasti kirjan lukemisesta. Smith kirjoittaa nokkelasti ja taitavasti, kepeän kirpeällä otteella. Tarinalla ei juurikaan ole merkitystä, sillä Milesin lukittautuminen vieraaseen taloon syineen ja seurauksineen on vain pieni pala sirpalemaista kokonaisuutta, jossa aika, muistot, ihmisten väliset suhteet, kieli, taide ja moraali risteilevät. Oli kerran kello nolla ei varsinaisesti kerro mistään, ja samalla se kertoo hyvin paljon elämästä, ihmisistä ja olemassaolosta. Se kuvaa ihmisten teennäisyyttä, tekopyhyyttä ja typeryyttä, mutta myös heidän ystävällisyyttään, lämpöään ja hyvyyttään. Se kertoo kommunikaatiosta ja sen puuttumisesta ja teoista, joiden vaikutukset kantavat kauas.

Kristiina Drews on tehnyt suomennoksen kanssa loistavaa työtä. Tällainen kirja, joka perustuu suuresti kieleen ja sillä leikittelyyn, ei varmasti ole helpoin käännettävä, mutta Drews on onnistunut kääntämään sanonnat ja kielen kiemurat ihastuttavan luontevasti. Toki muutama sanaleikki on ollut jokseenkin mahdoton käännettävä, mutta tätä ei voi pitää suomentajan huonoutena.

Oli kerran kello nolla oli ilahduttava tuttavuus. Sen mutkitteleva rakenne pitää mielen valppaana, mutta toisaalta se on mukavan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Mieli oli kirjan jäljiltä virkeä ja raikas.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Laura, Zephyr, Katri, bleue, Suketus ja Ulla.

Ali Smith: Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava, 2013