Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Toiseen maailmansotaan osallistui noin miljoona neuvostoliittolaista naista, mutta heidän sotansa oli pitkään vaiettu tarina. Virallinen sota on ollut miesten kokemus, miesten kertomana. Sodan tarina Neuvostoliitossa ja Venäjällä on muutenkin noudattanut tiettyjä sääntöjä siitä, mistä saa puhua ja mistä on vaiettava. Se on ollut tarina taktiikoista ja kenraaleista, sankareista ja isänmaasta. Kun Svetlana Aleksijevitš 1970-luvulla alkoi kerätä naisveteraanien tarinoita, hän halusi kertoa nimenomaan sodan kokemuksesta: hän halusi tavoittaa nuorten naisten elämän, ei virallista sotahistoriaa vaan totuuden elämästä ja kuolemasta.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on moniääninen dokumenttiromaani naisten sodasta. Se on kokoelma muistoja vuosista 1941-1945, vanhojen naisten ja joidenkin miestenkin kertomana. Lukemaani uudistettuun laitokseen tuovat uusia kerroksia 2000-luvulla tehdyt lisäykset. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 1985, ja sen jälkeen niin Aleksijevitšin kuin sodan muistelijoidenkin näkemykset ovat muuttuneet. Naiset ovat ottaneet yhteyttä Aleksijevitšiin ja halunneet kertoa tarinansa uudelleen: "En silloin kertonut teille kaikkea, koska aika oli toisenlainen. Olimme tottuneet vaikenemaan niin paljosta...". Uuteen laitokseen on myös lisätty kohtia jotka joko virallinen sensori tai Aleksijevitšin itsesensuuri aikoinaan poistivat.

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta, että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."

Kirja on ravistelevaa luettavaa, täynnä pelkoa, vihaa, surua ja verta. Vanhat naiset itkevät ja manaavat muistellessaan nuoruuttaan, jonka oli tarjoitus kulua opiskelun, töiden ja rakkauden merkeissä, mutta josta tulikin sodan ja kuoleman näyttämö. Jokaisen naisen kokemus on yksilölllinen, mutta tietyt teemat nousevat kerta toisensa jälkeen esiin naisten kertomuksissa. Yksi niistä on se, kuinka täynnä intoa ja isänmaallista hehkua nämä  nuoret lähtivät sotaan. Aate oli voimakas ja järjestelmään uskottiin vilpittömästi – silloinkin kun se oli pettänyt. Moni kertoo lähteneensä sotaan juuri siksi, että perhe oli tuomittu pettureiksi ja kansanvihollisiksi: varmasti uskollinen ja urhea palveleminen sodassa takaisi sen, että perheen maine palautettaisiin ja isät tai veljet vapautettaisiin vankileireiltä...

Toinen usein toistuva kokemus on se, kuinka naissotilaat voiton jälkeen unohdettiin. Sodan sankarit olivat miehiä, kun taas kunniamerkkejä kantavia naisia saatettiin halveksua. Valtio ei tukenut veteraaneja, eikä heitä haluttu aviopuolisoiksi. Miesten keskellä sotineella naisella oli huono maine. Katkeruutta naiset eivät tästä unohduksesta niinkään ilmaise, mutta surua kyllä: he antoivat kaiken isänmaalle, mutta eivät saaneet siitä samaa tunnustusta kuin miehet.

"Näen kaiken uudelleen: suu auki makaavat kuolleet, he ovat huutaneet, mutta huuto on jäänyt kesken, heidän suolensa ovat valahtaneet maahan. Kuolleita näin enemmän kuin polttopuita...Hirveää! Hirveää on lähitaistelukin, kun toisen ihmisen kimppuun on käytävä pistimellä...Pelkällä pistimellä. Sen jälkeen ei voi moneen päivään edes puhua kunnolla, änkyttää vain."

Vaikka Aleksijevitš kirjoittaa sodan historiaa, hän muistuttaa lukijaa aika ajoin myös siitä, että kyseessä ovat muistot, ei totuus. Muistot ovat saattaneet muuttua vuosien aikana, tai ne ovat saattaneet värittyä sen mukaan, mitä kertoja olettaa kuulijoiden haluavan kuulla. Haastateltavat saattoivat kertoa Aleksijevitšillekin erilaisia muistoja sen mukaan, oliko haastattelutilanteessa läsnä muita ihmisiä, tai he saattoivat kieltää haastetteluiden julkaisemisen, koska muistot eivät sopineet viralliseen totuuteen sodasta. Sotamuistojen tuli olla kohottavia, ihanteellisia, sopia esikuviksi nuorisolle. Niihin eivät sopineet tarinat pelosta, säälistä tai edes tarkat kuvaukset ruumiista ja verestä.

Yksi alue, jonka kohdalla herää epäilys virallisen totuuden vaikutuksesta kertomuksiin on seksuaalinen häirintä ja väkivalta. Se mainitaan hyvin harvoin, oli sitten kyseessä venäläisiin tai saksalaisiin naisiin kohdistuvat teot. Vain muutamat naiset puhuvat siitä, kuinka  sukupuolinen häirintä saattoi olla jokapäiväistä – useimmissa kertomuksissa miespuoliset kollegat ovat täydellisiä herrasmiehiä ja kohtelevat naisia suojelevasti. Yksi nainen muistelee hyytävästi sitä, kuinka saksalaisnaisten raiskaaminen hyväksyttiin hiljaisesti.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on ahdistava ja järkyttävä kirja, joka jokaisen kannattaisi lukea. Aleksijevitšin tallentamina naisten muistot ovat tuskallista, surullista ja riipaisevaa luettavaa. Kirja antaa sodalle todelliset, moninaiset kasvot – se kuvaa kamaluudet mutta myös nuoruuden johon kuului sodan keskelläkin rakkautta, toivoa ja omanlaistaan kauneutta. Se todistaa lasten, eläinten ja luonnon kärsimyksen. Ja se kertoo, kuinka sota ja sen vaikutukset eivät pääty rauhaan – sota kulkee mukana elämän loppuun asti.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny ne ženskoje litso, 1985/2013)
Suom. Pauli Tapio
Kansi: Markko Taina
Progress/SN-kirjat, 1988, uudistettu laitos Tammi, 2017