Anneli Kanto: Veriruusut

Olen jo jonkin aikaa halunnut lukea jotakin Anneli Kannolta. En vain ole tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Kannon romaanit ovat pääosin historiallisia, enkä ole historiallisten romaanien ylin ystävä, varsinkaan jos liikutaan 1800-luvun puoliväliä kaukaisimmilla ajoilla. Onneksi tuijata suositteli Veriruusuja, joka kertoo Suomen sisällissodasta punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Aihe herätti heti kiinnostukseni: en ollut aikaisemmin lukenut juuri mitään – faktaa tai fiktiota – naiskaarteista.

"Pojat on tykkien kanssa Pyynikillä ja Laukontorilla hyvissä asemissa. Ei siittä lahtarit läpi pääse. Tätä vasten tässä on harjoteltu. Ensin ollaan niin mahtavaa ja niin samanarvosta miesten kanssa mutta sitte kun meittiä tarvittasiin, niin painutaan pakoon koko akkalauma kun jänekset. Jätetään työväenaate ja heitetään poikain niskoille koko homma. Mitä tasa-arvoo semmonen on? Mää meen ainakin. Meen yksin, jos muut ei uskalla."

Veriruusut kuvaa naiskaartien syntyä ja toimintaa Tampereella ja Valkeakoskella. Valkeakoskella keskiössä on 15-vuotias Sigrid, joka aloittaa työt paperitehtaalla ja joutuu heti alkuun työnjohtajan kopeloimaksi. Onneksi Sigrid kuitenkin löytää tehtaalta myös ystävän, reippaan Martan, joka tutustuttaa Sigridin myös työväentalon illanviettoihin.

Tampereen tapahtumia seurataan parikymppisen Lempin näkökulmasta. Lempi on ollut piikana Teiskossa mutta päättää lähteä paremman elämän perään Tampereelle, pumpulienkeliksi Finlaysonille. Elämä kaupungissa ei kuitenkaan ole aivan odotetun hohdokasta: on yleislakko ja puutetta vähän kaikesta. Suomen itsenäistyminen ei Lempin elämää muuta miksikään, mutta sitten alkaa yllättäen vallankumous ja työt tehtaalla loppuvat. Lempi liittyy punakaartiin.

Kanto perustaa romaaninsa vahvasti historiallisiin faktoihin ja lähdemateriaaliin. Romaani on kuitenkin elävä ja hengittävä ja henkilöhahmot ovat kiinnostavia vaikkakaan eivät kovin moniulotteisia. Enemmän Kanto kirjoittaakin naisista ryhmänä, työläisinä, tyttärinä, vallankumouksellisina, sodan uhreina. Murteiset puheenparret, huumori ja arkiset toimet tuovat kirjaan väriä ja valoa.

Vaikka näkökulma on punaisten, ei Kanto kuvaa heitä sankareina tai viattomina uhreina, vaan inhimillisyys näkyy sodan molemmissa osapuolissa, hyvässä ja pahassa. Taitavasti Kanto tuo esiin myös sen, millainen amatöörien sota oli kyseessä, erityisesti punaisella puolella. Kaarteihin liityttiin puolivahingossa, hetken hurmoksessa tai joukkohuumassa, ja yhtäkkiä oltiinkin sodassa, ilman minkäänlaista koulutusta tai valmiuksia. Loppua kohti lukeminen alkaa särkeä sydäntä: voitettujen osa on kova.

Suomi 100 -juhlavuonna tuntuu erityisen merkitykselliseltä lukea näistä itsenäisyyden ensiaskeleiden traagisista tapahtumista. Juhlahumun keskellä on hyvä muistaa, kuinka kansa jakautui kahtia, ja millaisia hirmutekoja kummallakin puolella tehtiin. Voisi myös toivoa, että oman sisällissotamme muistaminen auttaisi ymmärtämään paremmin nykyhetkeä ja sen tapahtumia. Tuntemaan myötätuntoa – katsomaan asioita laajemmalla perspektiivillä.

Veriruusuista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja ja appple.

Anneli Kanto; Veriruusut
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2008