Rakkaat Tintit

Luin pari viikkoa sitten Ylen sivuilta jutun jossa annettiin kesäisiä kirjavinkkejä. Yksi vinkeistä oli Tintti-sarjakuva Seitsemän kristallipalloa, ja minut valtasi välittömästi halu lukea muutama Tintti. No, kävi sitten niin, että vietin yhden viikonlopun lukien melkein kaikki hyllystäni löytyvät Tintti-albumit.

Lapsuudenkodissa oli aikoinaan isot kasat kahta sarkakuvaa: Asterixeja ja Tinttejä. (Toki muitakin sarjakuvia löytyi, ja vuosien varrella hyllyihin kertyi lisää kaikenlaista, mutta nuo kaksi sarjaa edustavat silti aina minulle jonkinlaisia sarjakuvan kantaisiä.) Asterixeista tykkäsin varhaislapsuudessa enemmän, kun taas Tintit tuntuivat vähän liian tylsiltä ja aikuisilta. Jossain vaiheessa Tintit kuitenkin alkoivat viehättää yhä enemmän, kunnes ihastuin niihin, ja edelleen täytyy aika ajoin kaivaa albumit esiin ja lukea (melkein) kaikki läpi. Tinttejä ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan vain yhtä tai kahta.

Mikä Tinteissä sitten viehättää? Jo silloin, kun en Tinttien tarinoista niin perustanut, pidin Hergén piirroksista – selkeästä viivasta, puhtaista linjoista ja kirkkaista perusväreistä – ja pidän edelleen. Kuvat ovat tarkkoja ja selkeitä, silloinkin kun ne vilisevät yksityiskohtia. Tinttejä lukiessa onkin loputtoman hauskaa tarkastella, mitä kaikkea pientä hauskaa Hergé on taiteillut kuvien taustalle.

Henkilöhahmot, tietysti. Usein sanotaan, että Tintti itse on hahmona tylsyyteen asti persoonaton – tyhjä taulu jota vasten värikkäät sivuhenkilöt saavat heijastua. Lapsuudessa kuitenkin viehätyin juuri Tintin hahmosta. Jotkut ovat heikkoina pahoihin poikiin, mutta minulla on aina ollut taipumus ihastua puhdassydämisiin, epäitsekkäisiin sankareihin, jotka ovat valmiita uhraamaan itsensä muiden vuoksi.

Mitä pidemmälle Tintti-sarja etenee, sitä enemmän korostuu Tintin usko hyvään ja hänen roolinsa heikompien puolustajana. Vahvimmillaan Tintin sankarillisuus on ehkä Tintti Tiibetissä -sarjassa, jossa hän lähtee pelastamaan ystäväänsä Tsangia, jonka kaikki muut uskovat kuolleen lento-onnettomuudessa. Tintti Tiibetissä onkin minulle ehkä se kaikkein rakkain Tintti. Sydämeni läikähtelee liikutuksesta joka kerta kun Tintti lähtee järjenvastaiselle matkalleen. Sarja on äärettömän kaunis ystävyyden kuvaus – Tintin ja Tsangin, mutta myös Tintin ja kapteeni Haddockin välinen ystävyys on niin suurta, että se melkein siirtää vuoria.

Haddock on tietysti aivan yhtä tärkeä päähenkilö kuin Tintti, vaikka ei sarjan alusta asti mukana olekaan. Haddock on särmikäs ja rosoinen mies, josta muistetaan aina ryypiskely ja ainutlaatuinen sanavarasto. Kaiken melskeen alla Haddock on tunteellinen, hyväsydäminen ja uskollinen. Jos Tintin hyvyys on melkeinpä epäinhimillistä, Haddockin hyvyys on epätäydellistä ja lämmintä. Haddock loistaa esimerkiksi Castafioren koruissa, joka on muutenkin hykerryttävä suljetun tilan arkinen mysteeri.

Mystiikka, yliluonnolliset ilmiöt ja henkimaailman asiat ovat luonteva osa Tinttien periaatteessa arkista maailmaa, ja tämä piirre on vielä yksi Tinttien kiehtova piirre. Tintit eivät ole fantasiaa tai scifiä, mutta silti niiden maailmassa voi törmätä enneuniin, mustaan magiaan, lentäviin lautasiin tai hirmuisiin lumimiehiin. Tinttien yliluonnolliseen puoleen voi sukeltaa esimerkiksi mainiossa albumiparissa Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli tai sarjassa Lento 714, joka on mielestäni lähestulkoon täydellinen Tintti. Siitä löytyy huumoria, synkkyyttä, superpahiksia, mystiikkaa, jännitystä ja synkkyyttä.

Aivan varhaisista Tinteistä en ole koskaan pahemmin perustanut, mutta Tinteissä on hienoa sekin, että sarja paranee koko ajan edetessään. Henkilöhahmot kehittyvät, sanailu muuttuu nokkelammaksi ja hauskemmaksi, ja visuaalinen ilmaisu monipuolistuu. Viimeinen varsinainen albumi Tintti ja Picarot päättää sarjan tyylikkäästi. Siinä tunnelma on jossain määrin pessimistinen: Tintti puolustaa jälleen kerran ystäviään, mutta maailma ympärillä ei kehity paremmaksi. Mutta päähenkilöt palaavat turvallisesti kotiin, ja yksi veretön vallankumouskin on saatu neuvoteltua.