Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

"He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidätellen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi."

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli odotellut lukuvuoroa useamman vuoden. Odotuksen aikana olin rakentanut kirjasta mielikuvan hyvin vaikeaselkoisena ja vaativana luettavana, ja olinkin hiukan yllättynyt siitä, kuinka vetävä ja nopealukuinen Giordanon esikoinen oli. Kirja ei ole kepeä, mutta teksti kulkee ilmavasti ja kertomuksen maailmaan sujahtaa vaivatta mukaan.

Kirjan alkuluvut ovat Alice ja Mattia, kaksi yksinäistä ja haavoittunutta sielua. Kumpikin kantaa mukanaan lapsuuden traumaa, joka tuntuu määrittävän heidän koko elämäänsä. Tai kenties kumpikin oli haavoittunut jo aikaisemmin  – ehkä yksinäisyys määrittäisi heidän elämäänsä joka tapauksessa, riippumatta varhaisista onnettomuuksista ja tragedioista.

Yksinäiset sielut kohtaavat toisensa – eivätkä kuitenkaan todella kohtaa. Alice ja Mattia tunnistavat toisissaan sukulaissielut, mutta kyvyttömyys kommunikoida ja päästää toinen ihminen lähelle erottaa heidät toisistaan.Vuodet erottävat Alicen ja Mattian myös maantieteellisesti, mutta näkymättömät siteet tuntuvat yhä yhdistävän heidät.

Giordanon tarinan imu syntyy ehkä siitä, että hänen päähenkilönsä eivät ole mitään hellyttäviä ressukoita tai viattomia uhreja. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän itsekkäitä, välillä julmuuteen asti. Molemmat ovat myös varsin passiivisia elämässä ajelehtijoita: Alice ja Mattia eivät yritä tarttua ongelmiinsa tai elämäänsä vaan antavat tapahtumien enimmäkseen vain lipua ohi. He ovat ärsyttäviä, sydäntäsärkeviä, samaistuttavia, turhauttuvia ja siksi niin kiinnostavia.

Alice ja Mattia ovat keskiössä, mutta yhtä lailla yksinäisiä tuntuvat olevan kirjan muutkin henkilöt. Ystävät, kiusaajat, ihailijat, vanhemmat ja uskolliset palvelijat: löytääkö kukaan heistä todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Olemmeko lopulta kaikki yksinäisiä alkulukuja?

Giordano kirjoittaa kauniisti virtaavaa tesktiä, joka on tulvillaan melankoliaa. Kirjan tunnelma on omalaatuinen sekoitus kipua ja kepeyttä, julmuutta ja runollisuutta, levollisuutta ja rauhattomuutta.Päällimmäisenä soi loputtoman yksinäinen ja surumielinen molli.

Alkulukujen yksinäisyydestä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Hanna, Sara, Katja ja Pihi nainen.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Kristina Segercrantz/Mirjam van der Meer