Laura Lindstedt: Oneiron

"Naiset tarttuivat toisiaan kädestä ja asettuivat piiriin. Jos pelkoa oli, uteliaisuutta oli enemmän. Jos epäilyksiä oli, tahtoa oli enemmän. Hetki oli tullut, he tiesivät sen. Maailmankaikkeus aikakerroksineen, ulottuvuuksineen, salataskuineen, kätkettyine laskoksineen ja piilotettuine poimuineen tuntui asettuneen heidän ympärilleen, pidättävän hengitystään ja odottavan."

Seitsemän naista keskellä valkoista. Seitsemän eri ikäistä naista eri maista ja eri kulttuureista. Jokaisella oma tarinansa, oma elämänsä. Seitsemän elämäntarinaa, joista jokaisen kuolema on katkaissut. Kuolema on tuonut naiset valkoiseen tyhjyyteen, joka saattaa olla välitila elämän ja kuoleman välillä. Valkoisessa naiset yrittävät ymmärtää, mitä heille on tapahtunut, miten he ovat kuolleet, ja miten eläneet.

Laura Lindstedtin Oneiron on huikea, hurja kirja. Niin huikea, että olen lukijana lähes mykistynyt sen edessä. Oneiron on samanaikaisesti vieras ja tuttu: se on omanlaisensa, yllättävä ja outo, ja kuitenkin siinä on jotakin häkellyttävän tunnistettavaa – se tuntuu puhuvan minulle, minun kielelläni. Lukijana tunsin olevani sekä ymmälläni että kotonani Oneironin maailmassa.

Alaotsikkonsa mukaan Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Mutta kirja ei varsinaisesti kerro siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vaikka valkoista välitilaa kiehtovasti ja vangitsevasti kuvataankin. Se kertoo elämästä, naiseudesta, uskonnosta, eriarvoisuudesta, taiteesta, anoreksiasta ja väkivallasta. Ja kuolemasta, tietysti, kuolemasta osana elämää.

Kuolemakuvitelmansa kautta Lindstedt kuvaa seitsemän päähenkilönsä elämää väkevästi ja leiskuvasti. Jotkut tarinat saavat enemmän tilaa kuin toiset, joista pääsemme todistamaan lähinnä loppua: yksinäisyyttä ja vanhuutta. Toiset ottavat itselleen enemmän tilaa, levittävät koko elämänsä (ja kuolemansa) nähtäväksi. Teksti polveilee, tyylilajit vaihtuvat, tarina etenee aaltoillen ja spiraalimaisesti keriytyen. Yhtä hyvin kuin fantasia kuolemasta, Oneiron voisi olla fantasia elämästä. Se näyttää väläyksiä ja kuvitelmia siitä, kuinka me elämässämme unelmoimme, vihaamme, rakastamme ja vetelehdimme.

Niin, kuinka me elämme? Vimmaisesti, alistuneesti, sattumanvaraisesti, välinpitämättömästi, järjestelmällisesti. Kukin tavallamme. Ja kuolema kulkee mukanamme. Oneiron antaa naisilleen mahdollisuuden tutustua kuolemaansa, ymmärtää ja kenties hyväksyäkin se. Oneiron ei lohduttele tai silittele naisiaan tai lukijaa, mutta kaiken ravistelun ja pyörityksen keskellä siinä on jotakin kirkasta ja rauhoittavaa.

Oneironista ovat kirjoittaneet ainakin Elina, Tuijata, Minna, Katja, Suketus, Helmi K ja Isa-Maria.

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Kansi/kannen kuva: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski
Teos, 2015