"Kysymykset kiersivät kehää. Sen täytyi johtua siitä puuttuvasta ajatuksesta, joka pysytteli Esteriltä piilossa, se teki premisseistä vääriä ja siten myös johtopäätöksistä, se yksinkertaisin ja saavuttamattomin ajatus, etteivät kaikki suhtautuneet elämään yhtä vakavasti."
Oppiiko ihminen virheistään? Ainakaan Lena Anderssonin (anti)sankaritar Ester Nilsson ei vaikuta kovin oppimiskykyiseltä. Viimeksi tapasimme Esterin kirjassa Omavaltaista menettelyä, jossa hän riutui rakkaudesta Hugo Raskiin, saamatta todellista vastakaikua tunteilleen. Luulisi, että Ester olisi oppinut jotakin pakkomielteisestä ihastumisesta, itsepetoksesta ja ihmissuhteista. Mutta viisi vuotta Hugon jälkeen Ester on taas rakkauden vietävissä. Tällä kertaa intohimon kohteena on näyttelijä Olof Sten. Olofilla on kirkas ja haavoittuva katse, soinnukas ääni ja tarkkailijan asenne. Hän on myös naimisissa ja ilmoittaa heti suhteen alkumetreillä, ettei hänellä ole aikomustakaan jättää vaimoaan.
Esterin ja Olofin suhde junnaa paikallaan ja toistaa samaa kaavaa: kun Ester osoittaa rakkautta tai vaatii Olofia sitoutumaan suhteeseen, Olof perääntyy; kun Ester yrittää irrottautua suhteesta tai kylmenee Olofille, Olof lämpenee ja vie suhteen uudelle tasolle, ainakin hetkeksi. Lukija turhautuu ja raivostuu mutta tuntee pakostakin myös sympatiaa Esteriä kohtaan. Esteriä, joka on niin loputtoman toiveikas ja jaksaa uskoa rakkauteen vaikka joutuu jatkuvasti petetyksi ja nolatuksi. Ester on taistelussaan rakkauden tuulimyllyjä vastaan melkein säälittävä hahmo, mutta Andersson onnistuu sittenkin tekemään hänestä kiinnostavan ja inhimillisen.
Olofin hahmon kautta Andersson kuvaa taitavasti ihmistä, joka ei kykene tunteissaan rehellisyyteen. Olof valehtelee Esterille, mutta yhtä lailla itselleen: edes joutuessaan kasvotusten omien valheidensa kanssa, Olof ei myönnä epärehellisyyttään. Ehkä juuri tämä henkinen valheellisuus mahdollistaa sen, että Olof voi niin helposti pettää vaimoaan ja rakastajatartaan.
Lena Andersson kuvaa tälläkin kertaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä moraalisia kysymyksiä samaan aikaan julman tarkkanäköisesti ja kutkuttavan ironisesti. Esterin rakkauden vuoristorata voi raivostuttaa, mutta sen kautta Andersson tarkastelee yleisemmin rakkautta ja siihen liittyviä käsityksiä.
Odotin Anderssonin uutuutta toisaalta innoissani, toisaalta hiukan peloissani, koska ihastuin viime vuonna niin suuresti Omavaltaiseen menettelyyn. Vailla henkilökohtaista vastuuta oli aivan yhtä nautinnollista luettavaa, ja Andersson tuo Esterin tarinaan myös uusia aineksia, joten kirja ei tunnu vanhan toistolta. Aivan samalla tavalla en hurmaantunut kuin Omavaltaisesta menettelystä, jonka jälkeen olin monta päivää aivan ihastuksissani Anderssonin tavasta kirjoittaa. Tällä kirjalla Andersson ei päässyt enää yllättämään, mutta sama vangitseva kirjoitustaito hänellä on kyllä hallussaan.
Kirjan ovat lukeet myös Ulla, Helmi K, Katri, Suketus ja Katja.
Lena Andersson: Vailla henkilöhtaista vastuuta (Utan personligt ansvar, 2014)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2015
Omavaltaista menettelyä oli niin hyvä, että aika paljon olisi vaadittu, että sille tasolle olisi yltänyt. Vaan olihan tämäkin hyvä! :)
VastaaPoistaKatri, Omavaltaista menettelyä oli kyllä melkeinpä täydellinen. Tykkäsin tästäkin todella paljon, mutta ihan samaan mahtavuuteen kirja ei yltänyt.
PoistaToivottavasti Anderssonilta suomennetaan myös jotakin muuta kuin nämä Ester Nilssonin rakkausseikkailut. Olisi kiva tietää, onko muissa kirjoissa samaa nerokkuutta.