Jean-Christophe Rufin: Vaellus - Santiago de Compostelan kulkijat

"Viikkojen kuljeskelun aiheuttamassa tahdonpuutteen tilassa, kun sielu on vapautunut haluista ja odotuksista ja ruumis on selättänyt kärsimykset ja voittanut kärsimättömyyden, tässä avoimessa maisemassa joka tulvii kauneutta yhtä aikaa loputtomasti ja äärellisesti, pyhiinvaeltaja on valmis näkemään jotain itseään suurempaa, itse asiassa suurempaa kuin mikään muu. Pitkä päivämatka korkealla vuoristossa soi ainakin minulle hetken, jolloin jos nyt en aivan nähnyt Jumalaa niin ainakin aistin hänen hengityksensä."

Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä on kuljettu jo tuhannen vuoden ajan. Tänä päivänä pyhiinvaelluksesta on tullut ilmiö, jolla on myös kaupallinen puolensa. Reitin pysähdyspaikoilla myydään pyhiinvaellusrihkamaa ja -matkamuistoja, ja matkatoimistot järjestävät seuramatkoja joilla voi kokeilla vaellusta muutaman päivän ajan. Virallisen todistuksen pyhiinvaelluksesta saa kävelemällä 100 kilometriä tai pyöräilemällä 300, mutta useimmat "aidot" vaeltajat kuitenkin edellyttävät itseltään (ja muilta) pidempää matkaa. Niin myös ranskalainen kirjailija ja lääkäri Jean-Christophe Rufin, joka vaelsi Santiago de Compostelaan  niin sanottua pohjoista tietä, Espanjan rannikkoa myötäillen.

Mutta miksi pyhiinvaellukselle lähdetään? Rufinin mukaan harva vaeltaja osaa antaa tuohon kysymykseen tyhjentävää vastausta. Ja vaikka vaeltaja osaisikin perustella vaelluksensa itselleen tai muille, syy voi joka tapauksessa muuttua matkan varrella. Kävellessä unohtaa ajatukset, joita ennen matkaan lähtöä on ollut, ja vaelluksen jälkeen voi ehkä Rufinin tavoin todeta: "lähtiessäni Pyhän Jaakobin tielle en etsinyt mitään ja löysin sen".

Rakastan kävelemistä, ja rakastan myös tarinoita kävelemisestä. Pitkä vaellus on myös ajatuksena valtavan kiehtova ja kiinnostava: millaista on kävellä päivästä toiseen, antaa mielen tyhjentyä ja ruumiin tottua askelten rytmiin? Mikä saa ihmisen lähtemään monen sadan kilometrin taivallukselle, ja mitä hän tiellään löytää?

Rufinin kirja on varsin antoisaa luettavaa kävelemisen ystävälle. Minulle kiinnostavinta oli nimenomaan kävelemisen kuvaaminen - niin fyysisen suorituksen kuin mielen liikkeiden raportointi. Vaeltajan mieli näet käy läpi erilaisia vaiheita kilometrien karttuessa, innostuksesta ja luovuudesta pitkästymiseen ja mielen tyhjenemiseen. Rufin kuvaa itse saavuttaneensa tietyssä vaiheessa eräänlaisen vapautumisen ajatuksista ja haluista – hän kuvaakin omaa kokemustaan buddhalaiseksi vaellukseksi.

Rufin kuvaa myös laajasti niitä paikkoja ja ihmisiä, joita matkallaan kohtaa, ja paikoitellen nämä anekdootit jäivät ainakin minulle melko merkityksettömiksi. Rufinin kirjoitustyylissä on myös päämäärätöntä hajanaisuutta, mikä teki tekstistä välillä vaikeasti seurattavaa. Vastapainona kirjassa on kuitenkin kirkkautta ja kauneutta, jotka saavat haaveilemaan omasta pitkästä vaelluksesta. Sama vaikutus on myös Suvi Aholan erinomaisella esipuheella, joka olisi voinut olla vaikka pidempikin – sen verran tarttuvasti Ahola omaa Pyhän Jaakobin tietään kuvaa.

Vaelluksen ovat lukeneet myös Lukuneuvoja ja Nanna.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus. Santiago ne Compostelan kulkijat, 2013
Suom. Marja Luoma
Esipuhe: Suvi Ahola
Gummerus, 2015