Pirkko Saisio: Signaali

"Eikä ole sitä hintaa, jota et maksaisi saadaksesi hetken huutaa menetetyn rakkauden verenmakuista riemua nuorella, huutamisesta hullaantuvalla äänelläsi.

Mutta sehän on sinussa. Se huuto.

Huuto ja kaikki ne kadotetut vuodet ovat sinun.
Riemukkaasta tuskasta ei ole aika hakannut siruakaan. Se on sinun. Se on ylösnoussut."

Olen kirjoittanut Pirkko Saision Signaalista jo kerran aikaisemminkin – tai tarkemmin sanottuna Helsingin kirjamessujen Signaali-lukupiiristä. Mutta koska Signaali oli ehdottomasti yksi parhaimpia viime vuonna lukemiani kirjoja, haluan kirjoittaa muutaman sanan myös omasta lukukokemuksestani. Lukupiirijuttu kun keskittyi Saision ja lukupiiriläisten ajatustenvaihdon raportoimiseen.

Signaali jatkaa Saision omaelämäkerrallisten fiktioteosten sarjaa, joissa muistot, tajunnanvirta ja kuviteltu muodostavat kuvaa Pirkko Saisio -nimisestä päähenkilöstä. Signaali ei ehkä ole näistä kirjoista painavin tai vaikuttavinkaan, mutta se on hurmaava kirja jonka lukeminen oli minulle silkkaa nautintoa alusta loppuun. Signaali on täynnä viisaita, kiehtovia ja koskettavia ajatuksia, joiden äärellä omakin ajattelu alkaa virrata virkeämmin.

Signaali koostuu kymmenestä novellinomaisesta tarinasta, joiden pituus vaihtelee kahdesta sivusta lähes sataan sivuun. Jotkut kirjoitukset ovat selkeämmin tarinallisia, kun taas toisissa on muisteleva, elämäkerrallinen sävy. Itsenäisesti luettavissa olevia tarinoita sitovat yhteen ennenkaikkea vanhenemisen, muistojen ja kuoleman läsnäolon teemat.

Ihastuin erityisesti kirjan pisimpään kertomukseen, Mansikkapaikkaan, joka kuvaa Tampereen yliopiston promootiojuhlallisuuksia ja Saision vihkimistä kunniatohtoriksi. Pidin Mansikkapaikasta luultavasti siksi, että se on polveileva, suorastaan rönsyilevä kudelma mielleyhtymiä, muistoja ja ajatusleikkejä. Promootiotilaisuus etenee verkkaisesti, virallisesti ja paikoin absurdin rajoja hipoen ja tämä kaikki tarjoaa otollisen pohjan mielen ajelehtimiselle. Saisio liikkuu promootion kuvailusta tapahtuman herättämiin ajatuksiin ja takaisin ja tekee samalla teräviä ja hauskoja huomioita milloin mistäkin. Kuten vaikkapa tamperelaisista terassilla istujista.

"En ole koskaan nähnyt terassillaistujaa, joka ei tietäisi missä pitää käsiään.
Näyttämöllä olen nähnyt monta sellaista hahmoa, yliopistolla hyvin monta."

Ehkä hurmaavinta Mansikkapaikassa ja koko kirjassa on se valtava lämpö, jolla Saisio kuvaa asioita ja kohtaamiaan ihmisiä. Saisio tunnustaa olevansa erityisesti uusissa ympäristöissä usein ylimielinen ja vierastavansa kaikkea, mutta pian hän huomaakin pitävänsä ihmisistä ja kiintyvänsä heihin. Ja tämä kiintymys välittyy Saision tekstistä niin vahvana, että lukijakin väistämättä kiintyy hänen kuvailemiinsa ihmisiin.

Signaalissa maistuu vahvasti elämän kauneus, kummallisuus ja hetkellisyys, kaikissa sävyissään.

"Sellainen on täydellinen juhannusyö, ja jos joku pariskunta riiteli , joku humaltui liikaa ja ryhtyi sentimentaaliseksi, jos joku juorusi pikkumaisesti yhteisestä ystävästä tai jos jollakin särki päätä tai hammasta, ei sitä kukaan muista.

Kaikki muistavat kuunsillan ja sen, että joku lauloi ja joku lausui runon." 

Signaalin ovat lukeneet myös Minna, Sara, Hanna, Henna, Ulla, Helmi K ja Marjatta.

Pirkko Saisio: Signaali
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2014

Kirja saatu arvostelukappaleena Kirjamessujen lukupiiriä varten.