Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan ja Nuku hyvin, Punahilkka

Kirjastossa silmiini osui rivi Eeva Tenhusen dekkareita. En ole aikaisemmin Tenhusta lukenut, mutta olen kuullut siellä täällä positiivisia kommentteja hänen kirjoistaan. Ajattelin, että pari kotoista murhamysteeriä voisi sopia mainiosti luettavaksi marraskuisina iltoina ja nappasin mukaani kaksi kirjaa, joiden nimet kuulostivat tutuilta, Kuolema savolaiseen tapaan ja Nuku hyvin, Punahilkka.

Turhaan ei ole Tenhusta kehuttu. Ahmaisin kirjat muutamassa päivässä, ja viihdyin niin hyvin että tekisi heti mieli lukea lisää Tenhusta. Erinomaista viihdettä, ja vaikka kummassakin kirjassa pieniä kauneusvirheitä oli, kokonaisvaikutelma oli mainio.

"Saattaa olla että syyllistyin karkeaan yleistämiseen – tai projisoin ympäristöön omia heikkouksiani – mutta jo heinäkuun aikana minusta alkoi näyttää, että mukavuudenhalu oli se perisavolainen ominaisuus, joka motivoi useimpia savolaisten tekemisiä – tai varsinkin tekemättä jättämisiä. 
Mitä muuta murrekaan oli kuin kielellistä mukavuudenrakkautta? Luiskahtamalla loisvokaalin kautta konsonantista toiseen, veäntämällä diftongit ja pitkät vokaalit vältettiin hankalia äänneyhtymiä, epämukavan jyrkkiä kielen liikkeitä." 

Kuolema Savolaiseen tapaan kallistuu ehkä enemmän humoristisen kyläyhteisökuvauksen kuin dekkarin puolelle. Poliisi Martti Halla on määrätty pitkälle sairaslomalle, ja masentunutta Marttia piristääkseen tämän vaimo Liisa ehdottaa ympäristönvaihdosta. Karibian matkat tai Afrikan safarit eivät saa Marttia innostumaan, mutta yllättäen perhetutun ehdotus Yläsavosta ottaa tulta. Pariskunta ostaa Viinamäeltä rapistuneen Mustikkamäen tilan ja valmistautuu elämään tervettä maalaiselämää.

Pikku hiljaa Martti ja Liisa tutustuvat naapuruston asukkaisiin, joista suuri osa tuntuu olevan seudulla iät ja ajat eläneitä jonkin sortin Tikkasia. Joukossa on kuitenkin myös kaupunkilaisia, jotka Hallan pariskunnan tapaan ovat muuttaneet maaseudulle päästäkseen kosketuksiin aidon maalaiselämän ja turmeltumattoman Kansan kanssa.

Uudessa elinympäristössään Martti ja Liisa saavat pian huomata, että savolaisessa puheenparressa "kyllä" tarkoittaa "ehkä" ja "huomenna" on "joskus tulevaisuudessa". Ihmetystä herättää myös se, että jotkut naapuruston asukkaista tuntuvat tarkoituksella välttelevän Hallan pariskuntaa. Maalaiselämä sujuu kuitenkin kohtalaisen hyvin, kunnes kellarista löytyy nuoren punakenkäisen tytön ruumis.

Murhamysteeri ei tässä kirjassa ole kovin kiemurainen, eikä murhaajan henkilöllisyyttä kovin monen kerroksen alle peitellä. Kirjan ansiot ovatkin muualla. Liisa on kertojana ensinnäkin aivan mainio, itseironinen ja hiukan vauhko johtopäätöksiin säntääjä. Kyläyhteisö ja savolainen kansanluonne on kuvattu herkullisesti vaikka toki suurpiirteisen liioitellusti. Huumoria kerronnassa on runsaasti, esimerkiksi 1970-luvun luokkatietoisuutta ja poliittista aktiivisuutta piikitellään lempeästi. Maalaiselämän ja aitojen kokemusten ihannoinnin kuvauksessa taas voi löytää yhtäläisyyksiä tämän päivänkin ilmiöihin. Kaiken kaikkiaan Kuolema savolaiseen tapaan oli hauska ja oivaltava mutta ei erityisen jännittävä tai varsinkaan pelottava kirja.

Kuoleman savolaiseen tapaan ovat lukeneet myös Katja, kirsimaria ja Booksy.

Nuku hyvin, Punahilkka tarjosikin sitten enemmän jännitystä. Kirjassa oli edellisestä kirjasta tuttuja elementtejä – pieni kyläyhteisö, minäkertojana hiukan epävarma mutta nokkelasanainen nainen, satujen hyödyntäminen tyylikeinona – mutta Nuku hyvin, Punahilkka on tunnelmaltaan tiheämpi ja mielestäni onnistuneempi niin dekkarina kuin kirjana yleensäkin.

"Heti marraskuun alussa paha lähti liikkeelle.
Aluksi se hiiviskeli nurkissa. Sen voi vain aavistaa kuolleessa mustassa maassa, kylmännihkeässä sumussa joka himmensi luokkien loistevalaisemat niin että tuskin näki lukea." 

Tapahtumat sijoittuvat pienen kirkonkylän kouluun, jonne uutena opettajana saapuu hiljattain itsemurhaa yrittänyt Ulla Autio. Koulua johtaa karismaattinen rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen, jonka läsnäollessa jokainen koulun opettaja tuntuu tuovan esiin vain parhaat puolensa. Aivan erityisesti Tuomas vetää puoleensa tyttöjä eli koulun nuoria ja naimattomia naispuolisia opettajia. Välillä koulu tuntuu harmoniselta ihanneyhteiskunnalta, ainakin Tuomakseen vakavasti ihastuneen Ullan silmissä. Mutta syksyn pimentyessä sudet alkavat liikkua lähiseuduilla, joku tuijottaa öisin Ullan ikkunan takana, ja sitten löytyy ensimmäinen ruumis...

Tenhunen luo tarinaan hyvin tiiviin tunnelman, jossa on unenomaisen painajaisen sävyjä. Suljettu yhteisö, joka on täynnä salaisuuksia ja patoutuneita tunteita; marraskuun pimeys; Punahilkka ja Prinsessa Ruusunen; pienet poikkkeamat normaalista; epäilykset ja valheet. Näistä aineksista syntyy verkko, joka kietoo sisäänsä niin kirjan henkilöhahmot kuin lukijankin. Liian ahdistavaksi tunnelma ei kuitenkaan tiivisty, koska Tenhunen ripottelee mukaan myös huumoria ja teräviä huomioita.

Nuku hyvin, Punahilkka on kaikin puolin erinomainen jännäri, jonka loistoa himmentää ainoastaan loppuratkaisu, joka nykylukijan silmissä vaikuttaa osittain vanhentuneelta ja tunkkaiselta. Toki se myös sellaisenaan heijastaa oman aikansa asenteita, ja ajankuva vaikuttaisikin olevan yksi Tenhusen kirjojen kiehtovimpia piirteitä.

Nuku hyvin, Punahilkka on luettu Minnan, kirsimarian, Katjan sekä Hannan blogeissa.

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
WSOY, 1976 

Nuku hyvin, Punahilkka
WSOY, 1973