Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

"Tulevaisuus ahdisti Gauria mutta piti samalla hänet hengissä. Se oli edelleen hänen ravintoaan mutta myös hänen saalistajansa. Jokainen vuosi alkoi tyhjällä päiväkirjalla. Eräänlaisella painetulla ja sidotulla kellolla. Gauri ei ollut milloinkaan kirjoittanut päiväkirjoihinsa vaikutelmiaan. Sen sijaan hän oli kirjoittanut niihin aineiden luonnoksia tai tehnyt niihin laskutehtäviä. Jo lapsena hän oli pelännyt jokaista päiväkirjan sivua, jonka joutuisi kääntämään esiin ja täyttämään vielä kokemattomilla asioilla. Se oli kuin portaiden nousua pimeässä. Mikä takasi, että edessä oli vielä yksi joulukuu?"

Jhumpa Lahiri on yksi lempikirjailijoistani. Muutama vuosi sitten ihastuin kerta heitolla Kaima-romaaniin, ja novellikokoelmat Tämä siunattu koti ja erityisesti Tuore maa tekivät vielä suuremman vaikutuksen. Lahirin niukan toteava ilmaisutapa, taitava ihmiskuvaus ja melankolia tehoavat ja osuvat suoraan oman kirjamakuni maaliin. Tulvaniitty olikin kirjavuoteni odotetuimpia teoksia, ja nyt kirjan luettuani olen entistä ihastuneempi. Kirja saattaa nousta Tuoreen maan rinnalle henkilökohtaiseksi Lahiri-suosikikseni.  

Mari A kirjoittaa omassa blogijutussaan, että Tulvaniitty on aivan erilainen kuin Lahirin aiemmat teokset. Olen samaa mieltä: Lahiri on tosiaan uudistunut, ja vaikka Tulvaniityssä on paljon aiemmista kirjoista tuttujakin elementtejä, kirja on myös monella tavoin erilaista Lahiria. Perheistä ja sukulaissuhteista Lahiri on kirjoittanut aina, mutta nyt hänen perheensä tuntuu olevan aivan uudella tavalla kiinni historiassa ja yhteiskunnassa. Ja vaikka tässäkin kirjassa osa henkilöhahmoista on maahanmuuttajia, eivät maahanmuuttajateema tai kulttuurien väliset erot nouse Tulvaniityssä samalla tavalla keskeisiksi aiheiksi kuin Lahirin aiemmissa kirjoissa.

Tulvaniitty alkaa tarinana veljeksistä. Subhash ja Udayan varttuvat yhdessä Kalkutassa 1950-luvulla. Veljekset ovat hyvin läheisiä erilaisista luonteistaan huolimatta. Myöhemmin erilaiset persoonallisuudet kuitenkin kuljettavat veljeksiä eri suuntiin. Rauhallinen ja sisäänpäinkääntynyt Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin – kiihkeä ja levoton Udayan puolestaan kiinnostuu yhä enemmän Intian yhteiskunnallisista oloista ja liittyy maolaiseen liikkeeseen, naksaliitteihin.

Veljesten rinnalle tarinaan nousee muitakin henkilöitä, ennen kaikkea Gauri, joka Subhashin tavoin lähtee Intiasta Yhdysvaltoihin. Minulle juuri Gaurin tarina nousi kirjassa keskeiseksi. Gauri on äärimmäisen kiinnostava henkilöhahmo, nainen joka yrittää tasapainotella kodin ja oman uran, menneisyyden ja nykyhetken, perinteiden ja uuditusten välillä. Gauri on ristiriitainen, surullinen, suututtava ja voimakas nainen. Hän tekee virheitä, tuomittaviakin tekoja mutta Lahiri tekee hänestä inhimillisen ja ymmärrettävän.

Tulvaniitty on kirja salaisuuksista, joita ihmiset kantavat mukanaan. Salaisuudet syntyvät halusta suojella itseä tai muita, ne liittyvät pelkoon ja häpeään mutta myös rakkauteen. Ne myös määrittävät voimakkaasti henkilöiden välisiä suhteita, ja lukija miettii kuinka hyvin nämä ihmiset tuntevat läheisensä joita rakastavat, ihailevat ja vihaavat. Kuinka hyvin itse tunnemme läheisemme, kuinka voimme ymmärtää muiden valintoja ja tekoja?

Kirja kertoo myös Intian lähihistoriasta. Historiasta, joka luultavasti on useille länsimaalaisille tuntematon tai ainakin hämärän peitossa. Myös maahanmuuttaja saa huomata entisen tutun maailman muuttuvan vieraaksi. Kuten Yhdysvaltoihin juuri muuttanut Gauri toteaa uutisia katsoessaan: "Ne käsittelivät aina Yhdysvaltojen asioita ja toimintaa. [...] Kalkutasta ei kerrottu mitään. Täällä ei puhuttu siitä, mikä oli kalvanut Kalkuttaa, muuttanut Gaurin elämän ja lyönyt sen pirstaleiksi." Aikaisemmin Lahiri on kuvannut kirjoissaan maahanmuuttajuutta ennen kaikkea vierauden kokemuksen kautta, mutta Tulvaniityssä hän paneutuu syvemmälle maahanmuuton ja lähtemisen mahdollisiin taustoihin ja siihen, mikä vierautta kenties aiheuttaa.

Lahiri kertoo tarinansa tuttuun tapaansa harkitulla kielellä, joka soi kauniisti Sari Karhulahden suomennoksessa. Ilmaisutapa on viileä ja merkityksiä piilotteleva, ja vaikka Lahirin kieli ei ole vaikeaa se vaatii tiettyä keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Tulvaniitty kutsuu rauhoittumaan tarinan ja kerronnan äärelle ja jättää jälkeensä hiukan surumielisen mutta kirkkaan jälkihehkun.

Tulvaniityn ovat lukeneet ainakin Hanna, Arja, Tuijata, Omppu ja Jonna.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (The Lowland, 213)
Suom. Sari Karhulahti
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2014