David Nicholls: Sinä päivänä (Miki-minikirja)

Sinä päivänä on roikkunut lukulistallani pitkään. Luin ensimmäiset innostuneet blogijutut jo ennen kirjan suomentamista, ja tuumasin että tämän kirjan haluan lukea – päätin kuitenkin odottaa käännöstä. En ollut suomennoksen ilmestyttyä kirjan mahdollisesta ihanuudesta kuitenkaan niin vakuuttunut, että olisin uskaltanut ostaa sen itselleni, ja kirjaston varauslista oli lannistavan pitkä. Ihastuneiden arvioiden lisäksi alkoi ilmestyä vähemmänkin hurmioituneita mielipiteitä, ja aloin olla jo jonkinlaisessa Sinä päivänä -ähkyssä: tuntui että olin lukenut kirjan lukematta sitä itse.

Toissaviikoilla pyörähdin Hulluilla päivillä Akateemisessa kirjakaupassa ja huomasin, että upouudet Miki-minikirjat olivat siellä tarjouksessa. En voinut vastustaa söpöjä miniatyyrikirjoja, ja tarjonnasta Sinä päivänä oli ehdottomasti kiinnostavin. Halusin heti päästä testaamaan, miten Miki toimisi käytännössä, ja niinpä Sinä päivänäkin tuli vihdoin ja viimein luettua.

Ääripäästä toiseen liikkuneiden odotusteni jälkeen pidin kirjasta hyvin paljon. Olen ollut viime aikoina hiukan väsynyt ja stressaantunut, ja olen siksi halunnut lukea kirjoja, jotka viihdyttävät ja rentouttavat. Ja sinä päivänä oli juuri sentyyppinen kevyehkö kirja, jonka parissa viihdyn. Kuten Hanna mainiosti toteaa: kirja on parasta viihdettä ilman inhottavaa hömpähtävää kaikua. Vaikka kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, se ei ole vailla sisältöä, ja kaikessa kepeydessään se on loppujen lopuksi usein aika tummasävyinen. Kirja on myös ehdottomasti enemmän henkilö- kuin juonivetoinen, mistä aina pidän. Ja kirjan juju – päähenkilöiden elämää seurataan 20 vuoden ajan mutta aina vain yhtenä päivänä, 15. heinäkuuta – on mainio ja kuvastaa hyvin elämän episodimaisuutta.

Monet lukijat ovat valittaneet päähenkilöiden olevan epämiellyttäviä. Esimerkiksi Marian mielestä Dexterin itsekeskeisyys ja typeryys oli masentavaa ja Sonja kuvailee Emmaa ivalliseksi tylsimykseksi. Minä taas kiinnyin Emmaan ja Dexteriin kovasti. Emmaan samaistuin (ehkä liikaakin) ja Dexterissäkin näin kusipäisyyden lisäksi sen charmin, joka saa Emman kiintymään häneen.

Enemmän kuin siitä saavatko he toisensa kirjassa oli minusta kyse siitä, onnistuvatko he koskaan olemaan onnellisia. Ja mitä onni on. Onko se nuoruuden hurmaa, sitä kun laulu tai kirja tai elokuva muuttaa elämän ja koetaan elämän ihanin suudelma? Onko se oman kutsumuksensa löytämistä tai vakiintumista? Sitä kun pitelee vastasyntynyttä lastaan ensimmäistä kertaa sylissään? Vai jotain muuta.

Ja tietysti kirja on myös sukupolvikuvaus. Olen hiukan nuorempi kuin Em ja Dex (ja suomalainen), mutta tunnistin silti kirjasta paljon tuttua. Musiikin ja aatteet ja koko 1990-luvun Cool Britannia -kulttuurin, sekä henkilöiden pohdinnat elämästä, vanhenemisesta ja ihmissuhteista.

Sauli Santikon suomennos oli minusta pääosin hyvä. Kepeää, sanailevaa kerrontaa on uskoakseni varsin vaikea kääntää uskottavasti englannista suomeksi, ja Santikko onnistuu tässä kirjassa siinä yleisesti ottaen jopa poikkeuksellisen hyvin. Kirjaan on kuitenkin jäänyt joitakin hassuja sanavalintoja, sanajärjestysvirheitä ja huolimattomuuksia, jotka hiukan syövät kokonaisuutta.

Vielä sananen Miki-formaatista. Kirjan lukeminen oli minusta helppoa: ohuiden sivujen kääntämiseen piti hiukan totutella, mutta nopeasti sen oppi. Kirja on hyvin kevyt, joten sitä saattoi kantaa mukanaan pienessäkin laukussa, ja sen kannatteleminen ei todellakaan juuri rasittanut käsiä. Hyvin positiivinen kokemus ja voisin hyvin ostaa Mikejä jatkossakin.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon ja se on myös jakanut mielipiteitä. Eräänlaisia ääripäitä edustavat  Karoliina, jolle kirja oli omalla tavallaan täydellinen ja noora, joka turhautui niin että paiskasi kirjan seinään.

David Nicholls: Sinä päivänä (One Day, 2009)
Suom. Sauli Santikko
Kansi: Craig Ward
Otava, 2013/2011