Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

"Pikkiriikkinen kärsä oli vaaleanpunainen ja kultaisen puhdas ja saparo sojotti suorana pikkuruisesta pyllystä. Hän kohotti possun kasvoilleen ja se raotti unisesti silmiään ja hengitti pikkuisen vaikertaen. Vaaleiden ripsien alta avautuivat taivaansiniset silmät.
 – En ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista, hän kuiskasi. – Se on kauniimpi kuin kissanpennut ja koiranpennut ja kaikki. Aivan täydellinen, niin –" 

Kun taannoin pyysin lukijoilta suosituksia ei-englanninkielisistä ulkomaisista kirjoista, parikin henkilöä mainitsi Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen kirja(sarja) oli kyseessä, mutta kun trilogian ensimmäinen osa vihdoin osui silmiini kirjastossa, lainasin kirjan suositukset mielessäni.

Berliininpoppelit on perhetarina hyvin rikkinäisestä perheestä. Kolme toisistaan vieraantunutta veljestä kohtaavat joulun alla, kun heidän vanha äitinsä joutuu yllättäen sairaalaan. Margido on hautaustoimistoa pyörittävä vanhapoika, joka ei ole puhunut äidilleen seitsemään vuoteen. Perheeseen täydellisen pesäeron ottanut Erlend asuu Tanskassa miesystävänsä Krummen kanssa. Peräkammarinpoika Tor on äitinsä ja kotitilansa lisäksi kiintynyt vain sikoihinsa, vaikka yrittää pitää yllä jonkinlaista yhteyttä myös aviottomaan tyttäreensä Torunniin. Isoäitiään tapaamaan tuleva Torunn puolestaan saa huomata, etteivät sukulaiset edes tiedä hänen olemassaolostaan. Kun perhe kokoontuu yhteen näin tulehtuneissa merkeissä, seuraa väistämättä välienselvittelyä ja vanhojen sukusalaisuuksien esiinkaivamista.

Ragden kirjan asetelma ei siis tarjoa mitään uutta ja mullistavaa. Eikä tarvitsekaan, sillä sukutarinat, perheiden sisäiset ristiriidat ja vaihtoehtoiset tavat viettää joulua ovat aiheina ikuisia. Lisäksi Ragde puhaltaa tarinansa ja henkilöhahmonsa täyteen omalaatuista henkeä ja antaa näin vanhoille aiheille uuden sävyn.

Kirja on kiehtova yhdistelmä kaunista ja rumaa, tragediaa ja komediaa. On joulunaika lumisateineen ja lahjoineen, mutta myös kuolemaa ja rappeutunut sukutila. On suloisia vastasyntyneitä possuja ja omassa ulosteessaan makaavia vanhuksia. On reppanoita, pultsareita muistuttavia yksinäisiä miehiä ja hädän hetkellä apua tarjoavia läheisiä. Ragde kuvaa Neshovin maatilan hiljaista synkkyyttä niin elävästi, että lukija voi haistaa pesemättömän ihon, pilaantuneen ruuan ja pinttyneen lian. Rappion tekee erityisen riipaisevaksi se, etteivät sen keskellä asuvat ihmiset huomaa sitä lainkaan.

Neshovin veljeksiin – ja veljentyttäreen – todella kiintyy. Jokaisella on virheensä ja heikkoutensa ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän irrallaan ja eksyksissä. Erlendiä lukuunottamatta he ovat yksinäisiä erakkoja, ja Toria lukuunottamatta kuolemaa tekevä nainen on heille etäinen ja vieras. Mutta on sydämeenkäyvää seurata heidän haparoivia yrityksiään löytää yhteyttä ja yhteistä pohjaa. Ragde ei vie tarinaa liian harmoniseen suuntaan, ja ristiriidat jäävät kirjan lopussa leijumaan ilmaan. Onkin aivan pakko jatkaa pian trilogian kakkososan parissa, sillä näiden hahmojen elämää haluan seurata eteenpäin.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi, Merenhuiske, Minna J., Margit, Ina ja Minna.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, 2004)
Suom. Tarja Teva
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2007