Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Rakastuin alkuvuodesta Haruki Murakamin Norwegian Woodiin, ja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta vakuutti minut siitä, että Murakamilla on ainutlaatuinen ja ihastuttava kirjallinen ääni. Nyt kolmannen Murakamin kirjan luettuani uskallan jo kutsua häntä yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikirjailijoistani.

Murakamihan on erityisen tunnettu todellisuuden rajoja venyttävistä, maagisen realismin piirteitä sisältävistä kirjoistaan, mutta minun kahdeksi ensimmäiseksi Murakamikseni valikoitui puolisattumalta varsin realistinen romaani ja omaelämänkerrallinen faktakirja. Tämä Sputnik-rakastettuni vie jo hiukan sinne outouden piiriinkin, vaikka kirja alkaakin suurinpiirtein normaaleissa merkeissä. Sputnikin alkupuoli muistutti minua itse asiassa vahvasti Norwegian Woodista, sillä tässäkin kirjassa on ristiinmenevää nuorta rakkautta, kirjoihin uppoutuva nuorukainen kertojana ja hiukan unenomainen tunnelma. Mutta siinä missä Norwegian Wood oli loppuun asti vain hiukan utuinen ja salaperäinen, Sputnik-rakastettuni lähtee loppupuoliskollaan paljon pidemmälle kummallisuuden poluille ja sekoittaa mukaan ripauksen painajaismaista kauhuakin.

"Kaiken tämän lopputuloksena oli, että ryhdyin jo nuorena vetämään näkymättömän rajan itseni ja muiden välille. Oli kysymys mistä tahansa, pysyttelin tietyn välimatkan päässä ja tarkkailin toisen ihmisen asennetta niin ettei tämä pääsisi lähemmäksi. En niellyt noin vain sitä mitä toiset minulle kertoivat. Ainoana intohimonani olivat kirjat ja musiikki. Kuten voitte arvata, vietin yksinäistä elämää."

Sputnikin kertoja on nuori opettaja K, joka on rakastunut opiskeluaikaiseen ystäväänsä Sumireen. Sumire pitää K:sta, mutta suhtautuu intohimoisesti vain päämääräänsä tulla kirjailijaksi - kunnes tapaa kauniin ja persoonallisen Miun. Miu palkkaa Sumiren jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi avustajakseen, ja naiset lähtevät yhdistetylle työ- ja huvimatkalle Eurooppaan. Sitten K saa puhelun Kreikasta: Sumire on kadonnut, ja Miu pyytää K:ta luokseen selvittämään asiaa.

Suunnilleen tuon verran tiesin Sputnikista ennen lukemista, enkä itsekään halua avata juonta yhtään enempää, sillä nautin lukiessani äärettömästi siitä kuinka tarina alkoi kääntyä aivan odottamattomille ja oudoille radoille. Ei niin, että tarina ja juoni olisivat Murakamin kirjan keskeisin piirre, sillä ainakin minulle olennaisinta on tunnelma ja se, kuinka Murakami tarinansa kertoo. Olen aikaisemminkin ylistänyt Murakamin tiivistä ja hiottua ilmaisua - kaunista kieltä jota lakoninen huumori ja elämän julmuudet elävöittävät. Murakamin tekstin lukeminen tuntuu niin hyvältä, ettei kirjan tahtoisi ollenkaan päättyvän. Mutta kyllä tarinakin kutkuttaa ja kiinnostaa, kaikessa arvaamattomuudessaan ja kummallisuudessaan, ja houkuttaa lukemaan eteenpäin.

Booksy kirjoitti omassa Sputnik-jutussaan seuraavasti:  "Murakamin symbolismi (jos se on sitä) pysyy aina hitusen sumeana. Sen voi aavistaa, mutta sitä ei todella tavoita. Mutta jotenkin se ei haittaa. Edes Sputnikin lopun monitulkintaisuus ei tunnu missään. Ihanaa. Tulee sellainen olo, että kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää, joskus voi vain heittäytyä nauttimaan." Voin allekirjoittaa joka sanan. Sputnikia lukiessa tuntui siltä, että melkein ymmärtää tapahtumien merkityksen, mutta sitten se merkitys taas pakenee. Ja samalla tuntuu, että jos sen merkityksen tavoittaisi, olisi jonkun suuren oivalluksen äärellä. Vähän niin kuin lukisi monimutkaista ja vaikeasti tulkittavaa runoa, jota ei aivan ymmärrä, mutta jonka kielestä ja tunnelmasta nauttii suunnattomasti.

Kaikesta oudosta hämäryydestään huolimatta Murakami tuntuisi olevan minulle sellainen kirjailija, jota luettuani näen maailman jotenkin kirkkaampana ja kauniimpana. (Esimerkiksi Carol Shields ja Jhumpa Lahiri kuuluvat samaan kategoriaan.) Vaikka kirjoissa on synkkyyttä - kuolema ja ihmisen pohjimmainen yksinäisyys tuntuvat olevan alati läsnä - niissä on myös kauneutta ja aistinautintoja: Sptunikissakin syödään, kosketetellaan, kylvetään auringossa ja kuunnellaan musiikkia. Kirja on samaan aikaan tyynen uneksiva ja hermostuneen levoton: se houkuttelee  rauhalliseen mietiskelyyn mutta myllertää mielen niin ettei hiljentyminen oikein onnistu.

"Unelmissa asioiden välillä ei tarvitse tehdä eroa, ei ollenkaan. Niinpä unelmissa on tuskin koskaan yhteentörmäyksiä. Ja jos onkin, ne eivät satuta. Todellisuus on toista. Todellisuus kirpaisee.
Todellisuus, todellisuus." 

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni joka lumoutui siinä määrin että ärtyi hetkeksi jopa lukemista häirinneille kissoilleen ja Margit jota kirjan outo arvoitus viehätti niin että loppupuoli oli pakko lukea yhdeltä istumalta.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Supuutoniku no koibito, 1999)
Englanninkielestä suomentanut Ilkka Malinen
Kansi: Jenni Tuominen, Jukka Pylväs
Tammi, 2003