Francoise Sagan: Muuan hymy

Dominique on nuori opiskelija 1950-luvun Pariisissa. Ja hän elää juuri niin kuin kuvittelemme 50-luvun pariisittaren elävän: luentoja Sorbonnessa, ajan tappamista kahviloissa, savukkeita, Sartren lukemista, eksistentialismia. Dominique seurustelee puolihuolimattomasti Bertrandin kanssa, mutta rakastuu sitten tämän enoon, Luciin. Tosin kyynisyyden elämänasenteekseen omaksunut Dominique ei halua myöntää, että kyseessä olisi rakkaus vaan käyttää mieluummin sellaisia ilmauksia kuin "pieni seikkailu" ja "samanlaiset luonteet" kuvaillessaan suhdettaan Luciin.

"Minulla oli selviteltävänäni eräs noita nuoren tytön typeriä pikkuvaikeuksia, se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Kyseessä oli vieläpä naimisissa oleva mies, toinen nainen, kokonainen pieni nelinpeli, joka alkoi Pariisin keväässä. Tein kaikesta tästä itselleni sievän, kuivan yhtälön - tai kyynillisen - miten vain. Kaiken lisäksi olin erittäin tyytyväinen itseeni. Hyväksyin kaikki nuo ikävyydet, nuo selkkaukset ja nuo tulevat nautinnon hetket, hyväksyin kaiken pilkallisesti etukäteen."

Dominique on näennäisen välinpitämättömyytensä alla täynnä nuoruuden epävarmuutta. Hänen tunteensa ailahtelevat huolettomasta hällä väliä -asenteesta iloon ja epätoivoon, mutta usein hän tarkkailee omia tuntemuksiaan hiukan ulkopuolisena, eikä osaa oikein suhtautua "todellisiin tunteisiin" - on parempi elää ilman niitä, hän päättelee. Lukija pystyy kuitenkin tulkitsemaan rivien välistä nuoren tytön epävarmuudet, toiveet ja pettymykset.

Muuan hymy on vallan viehättävä kirja, sellaisella hiukan raukealla ja hienostuneella tavalla. Kirja vie lukijan niin Pariisin baareihin viskilasillisten ääreen istuskelemaan, kuin loppukesän Cannesiin, suolaisen meriveden ja hiekan hyväiltäväksi. Pakostakin tulee mieleen, että tähän eivät pysty kuin ranskalaiset - tällaiseen hillittyyn eleganssiin, aistillisuuteen ja näennäisen tapahtumattomuuden merkityksellisyyteen. Näinkin kirjan mielessäni kuin mustavalkoisen ranskalaisen elokuvan, jossa jazz tai chansonit säestävät loputonta tupakointia ja kauniiden ihmisten lemmenleikkejä.

Tämäkin kirja on kesäisen lukumaratonini satoa, ja vaikka en enää muista kirjaa kauhean yksityiskohtaisesti, sen tunnelma ja erityisesti lukuhetki ovat jääneet voimakkaasti mieleeni. Kirjan ajatteleminen tuo heti mieleeni lämpimän kesäpäivän, tuulen iholla, auringon ja sen innostuksen jonka vallassa lukumaratonin aloitin. Suosittelenkin kirjaa erityisesti kiireettömänä kesäpäivänä luettavaksi - mieluiten veden äärellä, kalliolla tai hiekalla, auringon paisteessa. Sopii varmasti luettavaksi myös ensiapuna Pariisin ikävään.

Kirjan on lukenut myös Luru.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Francoise Sagan: Muuan hymy (Un Certain Sourire, 1956)
Suom. Satu Waltari
Tammi, 1957