Gwen Bristow: Keskikesä

Keskikesä on Gwen Bristow'n Louisiana-trilogian (tai Plantaasi-trilogian) ensimmäinen osa. Bristow'n kirjakolmikko on viihteellinen sukutarina Yhdysvaltojen Etelävalloista, mutta se pitää sisällään myös vakavia sävyjä, liittyen mm. luokkaeroihin ja naisen asemaan. Ja minulle henkilökohtaisesti Louisiana-trilogia on niin nostalgian sävyttämä kirjasarja, etten varmastikaan pysty suhtautumaan siihen mitenkään puolueettomasti. Se on ihana ja hurmaava lukukokemus.

Bristow'n kirjat tulivat minulle tutuiksi lapsuuden kesinä: ne löytyivät ystäväni kesämökin kirjahyllystä. Tulin vierailulle eräänä kesänä, kun ystäväni äiti oli lukenut kirjoja ääneen tyttärelleen. Luku-urakka oli edennyt jo sarjan kolmanteen osaan, ja hyppäsin siis mukaan tarinaan kesken kaiken, eikä kirjaa taidettu vierailuni aikana myöskään saada loppuun. Silti kirja jäi kiehtomaan mieltäni, joka lapsuudessa oli kovin herkkä kaikella "romanttiselle" ja "vanhanaikaiselle". Seuraavalla kesävierailulla etsinkin siis trilogian kirjat mökin kirjahyllystä, ja luin ne onnesta ja kiihtymyksestä väristen. Kirjojen dramatiikka, kauniit naiset ja hurmaavat miehet ja plantaasielämä upposivat  nuoreen lukijaan kuin veitsi sulaan voihin.

Monta vuotta Bristow'n kirjat elivät vain muistoissani, kunnes viitisen vuotta sitten ostin sarjan itselleni divarista. Luin taas kirjoja onnellisena, sillä pääsin sukeltamaan hetkeksi melkein yhtä romanttisiin tunnelmiin kuin lapsena. Mutta huomasin, että kirjat eivät olleetkaan pelkkiä vannehameita, hopeasolkisia kenkiä ja siirapissa keitettyjä viikunoita. Kaiken silkin ja pitsin takaa löytyy myös tarina Yhdysvaltojen historiasta. Kirja kuljettaa lukijan läpi Etelävaltojen asuttamisen, orjuuden ja Louisianan osavaltion vaihtuvien omistajamaiden sotien ja kapinoiden tarinan.

Keskikesä on trilogian kirjoista juonenkäänteiltään romanttisin ja melodramaattisin, ja luultavasti sen takia se oli lapsena suosikkini kirjoista - ja samasta syystä se ei aikuisena tarjonnut niin paljon uutta pohdiskeltavaa kuin kaksi jälkimmäistä kirjaa. Mutta kyllä Keskikesästäkin löytyy pureskeltavaa viihdyttävän ja koristeellisen tarinan lisäksi.

Kirjan alussa 15-vuotias Judith Sheramy matkaa jokea pitkin kohti Louisianaa. Puritaaniset Sheramyt ovat lähteneet matkaan Connecticutista eivätkä ole aivan tarkkaan selvillä siitä, millainen elämä heitä etelässä odottaa. Parempi käsitys siitä on Philip Larnella, jonka Sheramyt kohtaavat matkallaan. Philip on hurmaava lurjus - salakuljettaja, varas ja naistenmies - mutta hän rakastuu ensinäkemältä Judithiin. Sheramyt tietysti vastustavat näin kelvotonta sulhaskandidaattia, joten pari karkaa naimisiin ja perustaa Philipin salakuljetustuloilla Ardeithin plantaasin. Plantaasi on aluksi vain torakoita vilisevä mökki erämaassa, mutta siitä kasvaa seudun ylpeys valkoisine pilareineen ja vaaleanpunaisine seinineen, sekä valtavine indigo- ja puuvillapeltoineen.

Judith - kuten muutkin Bristow'n trilogian naiset -on voimakas mutta ei läheskään aina rakastettava hahmo. Hän on itsekeskeinen ja äkkipikainen ja teräväkielinen, eikä helposti unohda kokemiaan vääryyksiä. Kuitenkin Judithiin kiintyy hänen kasvaessaan viattomasta tytöstä vaimoksi ja äidiksi ja plantaasin valtiattareksi. Bristow osaa luoda mielenkiintoisia naishahmoja, jotka erehtyvät, kärsivät, oppivat ja aikuistuvat, ja saavat lukijan myötäelämään mukanaan.

"Tämä oli Ardeithin plantaasi, Ardeithin joka kuuluisi hänen lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Philip oli luonut sen. Sen Philip antaisi heille perinnöksi. Mutta hän itse antaisi heille jotain muuta: puhtaan syntyperän. Heidän sukuylpeytensä perustana tulisi olemaan usko heidän äitinsä nuhteettomaan vaellukseen. Sivistyksen tuli olla matriarkaatti."

Bristow kuljettaa kaikissa kolmessa kirjassaan rinnakkain yläluokan tarinaa ja "valkoisen roskaväen" kertomusta. Ensimmäisessä kirjassa valkoisen köyhälistön näkökulmaa vasta pohjustetaan, mutta seuraavassa osassa se on keskiössä. Keskikesässäkin kuitenkin tuodaan esiin se kontrasti, joka vallitsee köyhien valkoisten ja silkkiin pukeutuvan, Marie Antoinetten kampauksia jäljittelevän Juditihin elämän välillä. Köyhillä valkoisilla on hyvin vähän mahdollisuuksia Etelävaltioissa, joissa työ teetetään mustilla orjilla:

""En tiennyt, että maailmassa voi olla niin kamalaa", samoi Judith. "Se ei ole vain Doloresin kohtalo, vaan noiden kaikkien. Mitä he ovat tehneet ansaitakseen sellaista?"
"Onko kukaan ihminen tehnyt mitään ansaitakseen jotain?" kysyi Philip kuivasti."

Vaikka Bristow kirjoittaa romanttista historiallista viihdettä, hän  ei oikeastaan romantisoi vanhaa Etelää. Vaikka päähuomio on etuoikeutetuissa, Bristow näyttää myös kääntöpuolen. Valkoisen roskaväen lisäksi Bristow sivuaa myös mustien elämää. Keskikesässä hän tuo esiin sen, että orjanaiset olivat usein valkoisten isäntien "toisia naisia". Ja kuinka turvaton nainen tällaisessa tilanteessa oli,  ja kuinka näistä liitoista syntyneet lapset olivat osattomia: orjia jotka olivat liian vaaleita tunteakseen itsensä mustiksi, ja joiden osa vapaina olisi ollut surkeampi kuin edes valkoisen roskaväen.

Keskikesä tarjoaa mahdollisuuden sukeltaa menneen maailman lumoon. Maailmaan, jossa hieno nainen ei pukenut itse edes sukkia jalkaansa, ja jossa talouden täytyi aina olla varautunut muutaman illallisvieraan kestitsemiseen. Mutta silkkikenkien, kureliivien ja hopeapikarien takaa häämöttää myös toinen, armottomampi maailma. Siksi Bristow'n trilogiaa ei voi pitää pelkkänä eskapistisena viihteenä.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Southern Fiction.

Gwen Bristow: Keskikesä (Deep Summer, 1937)
Suom. A.A. Ylermi
Otava, 1947