Proust-haaste on edennyt toiseen osaansa, toisin sanoen olen nyt lukenut ensimmäisen osan (Swannin tie) toisen kirjan, joka jakautuu kahteen niteeseen (Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi). Nämä Proustin teoksen osat ja otsikot ovat välillä yhtä hämmentäviä kuin itse kirja.
En tiedä, miksi tämän toisen kirjan lukeminen tuntui jotenkin takkuisammalta kuin Combray. Johtuiko se uutuudenviehätyksen katoamisesta vai siitä että kieli ei tuntunut soljuvan yhtä vaivattomasti eteenpäin suomentajan vaihduttua. Vai oliko syynä tematiikka. Comray käsitteli pääasiassa muistoja ja mielen liikkeitä, kun taas tässä kirjassa liikuttiin Pariisin pinnallisissa seurapiireissä ja ilottomien rakkausseikkailujen maailmoissa.
"Ja sairaus nimeltä Swannin rakkaus oli saanut niin paljon uusia muotoja ja liittyi niin erottamattomasti kaikkiin Swannin tottumuksiin ja tekoihin, hänen ajatuksiinsa, terveydentilaansa, yöuneensa, koko elämäänsä, vieläpä siihenkin, minkä hän uskoi tapahtuvan kuolemansa jälkeenkin, se kuului osana häneen, oli kasvanut häneen kiinni, ettei sitä voinut repäistä irti tuhoamatta suurin piirtein häntä itseäänkin; niin kuin kirurgien on tapana sanoa, Swannin rakkaus ei enää ollut leikattavissa."
Swannin rakkaus on todellakin sairaus - sairaus johon liittyy niin paljon mustasukkaisuutta, omistushalua ja pakkomielteitä, että heikompaa lukijaa alkaa hirvittää. Päähenkilön perhetuttu, Charles Swann rakastuu puolimaailman naiseen, Odette de Crécyyn, vaikka Odette ei ulkomuodoltaan, tavoiltaan tai mieltymyksiltään vastaa hänen ihanteitaan. Rakkaus on kuitenkin kaikennielevää: Swann pohtii jatkuvasti, mitä Odette tekee ollessaan erossa hänestä; hän etsii Odettea öisillä kaduilla; lukee Odetten yksityisiä kirjeitä ja kuulustelee jatkuvasti Odetettea tämän nykyisestä ja aiemmasta elämästä.
Kuin kaikuna Swannin rakkaudelle kirjan kolmas nide keskittyy päähenkilön ihastukseen, jonka kohteena on Swannin ja Odetten tytär Gilberte. Tämä rakkaus on vähintään yhtä pakkomielteistä ja sairaalloista kuin Swannin rakkaus, ja päähenkilö kärsii samanlaisesta tarpeesta omistaa rakkautensa kohteen teot ja ajatukset.
Swannin rakkauden voi varmasti nähdä monin eri tavoin. Esimerkiksi Vielä palaa lukulamppu -blogissa sympatiat ovat ilmeisesti Swannin puolella, ja Odette nähdään ilkeänä ja itsekkäänä naisena. Odette kenties onkin omahyväinen ja itsekäs, mutta ei Swannkaan takertuvassa rakkaudessaan kovin sympaattinen ole. Swannin rakkaus ei itse asiassa edes kohdistu Odetteen ihmisenä vaan jonkinlaisiin kuvitelmiin ja mielleyhtymiin: Odette on Swannille maalaus tai musiikin teema, ei lihaa ja verta olevan nainen.
Rakkauden lisäksi tässä osassa keskityttiin seurapiirien kuvailemiseen. Näissä pienissä piireissä voi helposti joutua epäsuosioon, ja liehittely sekä oikein ajoitetut nokkeluudet ovat tärkeitä sosiaalisen statuksen kannalta. Seurapiirikohtauksissa on mukana huumoria ja teräviä pikku huomioita sosiaalisista suhteista, mutta Proust on kuitenkin minusta parhaimmillaa ihmisen sisäisen maailman kuvaajana, ei niinkään mikään dialogin tai juonenkuljetuksen mestari.
Jotain taikaa Proustissa ehdottomasti on, ja aion jatkaa kirjasarjan parissa. En vanno pysyväni täysin haasteen aikataulussa, sillä Proust tuntuu vaativan oman tilansa eikä aikataulutettu lukeminen ehkä tee kirjalle täyttä oikeutta.
Koska ensimmäinen osa on nyt luettu loppuun, on pakko laittaa loppuun vielä tämä klassikkosketsi Monty Pythonilta. The All-England Summarize Proust Competition.
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie, "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi" (A la recherche du temps perdu, Du côté de chez Swann, "Un amour de Swann", "Noms de pays: le nom", 1913)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Otava, 2007
Olen kokenut aivan samoja ongelmia kuin sinäkin, eli toisen osan lukeminen on ollut hitaampaa kuin ensimmäisen osan. Itse asiassa kirja on vielä minulla kesken, koska en ole ehtinyt lukea Paikannimistä kuin vähän alkua. Viimeiset kymmenen päivää ovat olleet niin kiireisiä töissä ja tulihan sitä käytyä kirjamessuillakin. Kommentoinpa kuitenkin Swannin rakkaus -osuutta.
VastaaPoistaTämän kirjan teki ehkä vaikeaksi se, että kaikki ihmiset olivat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä. Eivät toki täysin iljettäviä, Proust osaa kuvata hahmonsa hyvin monitahoisesti. Ykkösäklötyksen paikan saa minulta rouva Verdurin. Todella omistushaluinen ja määräilevä naisihminen, joka ei empinyt puhua pahaa vieraistaan näiden alkaessa lipua epäsuosioon. Epätoivotuile vieraalle ei voitu ilmaista asiaa suoraan, hänet vain jätettiin kutsumatta retkille ja erityistilaisuuksiin.
Mutta eivät päähenkilötkään olleet mitään puhtaita pulmusia. Odette oli omaa etuaan katsova, snobbailuun taipuvainen eikä kovin sivistynyt tai hyvää makua omaava nainen. Swann oli kyllä sikäli erinomainen ihminen, ettei hän ollut lainkaan snobi, ihmisten arvoasema ei merkinnyt hänelle mitään. Hän pyrki myöskin aina näkemään hyvää ihmisissä, eikä levittänyt juoruja tai panetellut ihmisiä näiden selkien takana. Siitä huolimatta hänestä paljastui ikäviä asioita sairaalloisessa rakkaudessaan Odetteen. Hän oli tavattoman omistushaluinen ja kuulusteli jatkuvasti Odettea. Vaikka Swann olisi varmasti mainio ystävä, en taatusti haluaisi häntä miesystäväksi. Jos pitää valita kummalle näistä kahdesta sympatiapisteensä antaa, niin kyllä on vaikeaa. Ehkä kuitenkin kallistun (hienoisesti) Swannin puolelle.
Vaikka seurapiirien pikkutarkka kuvaaminen oli toisinaan tylsää, mahtui mukaan hauskojakin kohtia. Erityisesti pidin kohdasta, jossa pohdittiin sitä, miten herrasmiesten tapa pitää monokkelia kuvasteli heidän persoonallisuuttaan. Myös rouva Verdurinin seurapiiriä oli kuvattu humoristisesti. Mutta muuten komppaan täysin mielipidettäsi siitä, että Proustin vahvuus on ihmisten mielenliikkeiden kuvaus, ei juonenkuljetus tai dialogi.
Proust ottaa todellakin aikansa, joten kannatan ehdottomasti tahdin hidastamista. Ei tämä silti ihan mahdotonta ole, voisin kuvitella jatkossakin lukevani Proustia, en ehkä kuitenkaan joka kuukausi.
Loppukevennys oli ihana! Olen ennenkin nähnyt tuon sketsin, mutta nyt kun on lukenut Proustia, siitä saa paljon enemmän irti.
Lukutoukka: hieno, pitkä kommentti, kiitos :)
VastaaPoistaOlen samaa mieltä siitä, etteivät henkilöhahmot olleet kovin miellyttäviä. Rouva Verdurin oli pikkumaisuudessaan kuitenkin hyvin uskottava: tuollaisia ihmisiä aivan varmasti on oikeassakin elämässä. Samoin Swannin ja päähenkilön takertuvaan ja mustasukkaiseen rakkauteen oli valitettavan helppo uskoa.
Monokkelikohtaus huvitti minuakin. Proust on kieltämättä välillä pitkästyttävä, mutta kyllä minun mielenkiintoni pysyi yllä koska tylsempienkin jaksojen keskeltä löytyi yleensä joku oivallus tai hauska yksityiskohta.
Eikö olekin mahtava tuo sketsi. Minäkin olen nähnyt sen ennen Proustin lukemista, ja se oli hauska silloinkin, mutta nyt se nousee aivan uudelle koomisuuden tasolle :D
Joo, ei onnistuisi minulta ainakaan koko kirjasarjan tiivistäminen viiteentoista sekuntiin, kun käytin noin pitkän kommentin pelkästään Swannin tien keskimmäiseen osioon. :)
VastaaPoista:) Ensin pitäisi varmaan harjoitella jokaisen osan tiivistämistä 15 sekuntiin, ja siirtyä vasta sitten koko sarjan tiivistämiseen...
VastaaPoista