Sarah Waters: Vieras kartanossa

Löysin Sarah Watersin tänä keväänä. Silmänkääntäjä oli kiinnostanut jo pidempään, mutta ensimmäiseksi kirjastosta tarttui mukaan Yövartio. Ihastuin kirjaan ja hehkutin ympäriinsä, kuinka hienoa oli löytää uusi kirjailija, joka kirjoittaa viihdyttävää mutta silti laadukasta tekstiä. Luin melkein heti perään myös Silmänkääntäjän, joka ei minusta ollut aivan yhtä laadukas, mutta äärettömän kiehtova ja mukaansatempaava. Pidän Watersin kyvystä luoda ajankuvaa ja tunnelmaa ja kuljettaa tarinaa koukuttavasti. Historiallisissa romaaneissa on kaikuja mm. Dickensin ja Brontën sisarusten maailmoista, mutta esimerkiksi seksuaalisuuden kuvaus tuo kirjoihin selkeästi nykyaikaisen otteen - Waters kun on kuvannut kirjoissaan etenkin naisten välistä rakkautta. Joku arvostelija onkin kuvannut Watersia "lesboksi Charles Dickensiksi".

Watersin uusin kirja on kummitusjuttu ja psykologinen jännityskertomus - molemmat kuvaukset osuvat kohdilleen. Lukija saa kirjan aikana jatkuvasti arvailla, onko kyseessä yliluonnollisten ilmiöiden vai ihmismielen pimeiden puolien kuvaus. Waters on muissakin kirjoissaan herkutellut yllättävillä juonenkäänteillä ja johdatellut lukijaa tahallaan harhaan: tässäkin kirjassa luulin muutaman kerran olevani ratkaisun jäljillä, mutta sain huomata kirjailijan olleen taas pari askelta edellä. Vieras kartanossa vahvistaa entisestään kuvaa Watersista taitavana juonenpunojana ja menneiden aikakausien henkiinherättäjänä, vaikka Yövartio säilyykin edelleen henkilökohtaisen Waters-listani ykkösenä.

Kirjan perusasetelma on yksinkertainen: työväenluokasta ponnistanut tohtori Faraday on lapsuudestaan asti ihaillut vanhaa Hundreds Hallin kartanoa. Muutaman sattuman kautta hän tutustuu kartanon nykyiseen isäntäväkeen, Carolineen, Roderickiin ja näiden äitiin. Vähitellen kartanossa alkaa tapahtua selittämättömiä ja kammottaviakin asioita, ja samalla Faradayn elämä tuntuu liittyvän yhä tiukemmin kartanon ja sen ihmisten kohtaloihin. Tästä lähtökohdasta Waters rakentaa jännitystarinan, joka on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta täynnä lukemattomia kiehtovia yksityiskohtia.

"Kerroin mahdollisimman lyhyesti kaiken, mitä hänen veljensä oli tunnustanut minulle edellisenä iltana lääkevarastossa. Caroline kuunteli kasvavan kauhistuksen vallassa - ja samalla minusta näytti, että hän alkoi ymmärtää jotakin, aivan kuin kertomuksessani olisi ollut jokin karmea logiikka, josta hän olisi saanut johtolangan synkkään, tähän asti käsittämättömään arvoitukseen."

Vierasta kartanossa on luettu blogeissa melko paljon. Toiset ovat pitäneet kirjaa liian pitkänä ja hidastempoisena. Minä taas olen enemmän Susan ja Anna Elinan linjoilla: verkkainen tahti ei minua haitannut vaan enemmänkin kiehtoi ja veti sisälle kirjan maailmaan. Tosin pidän usein muutenkin kirjoista, joissa tapahtumia ei juoksuteta eteenpäin vaan keskitytään tunnelman luomiseen ja maalataan yksityiskohtainen kuva kirjan maailmasta ja henkilöistä. (Tai kuten joku asian vähemmän hienostuneesti ilmaisi: pidän jaarittelevista kirjoista.) Itse asiassa hiukan pelkäsin, että Vieras kartanossa olisi loppua kohti muuttunut liian nopeatempoiseksi ja rymisteleväksi. Mutta Waters säilyttää loppuun asti hienovaraisen ja piinaavan tunnelmansa: tarinan värit tummuvat ja tapahtumat muuttuvat yhä kierommiksi, mutta kirja ei ilokseni missään vaiheessa saa mitään toimintajännärin luonnetta. Ja kuitenkin luin viimeisiä sataa sivua paikoilleni liimautuneena ja viimeinen kappale säi kylmät väreet kulkemaan koko ruumiini läpi.

Liiallisen toimintapitoisuuden lisäksi inhoan tämäntyyppisissä kirjoissa liiallista selittämistä. Waters ei syyllisty siihenkään, vaan jättää lukijalle juuri sopivasti tulkinnanvaraa. Kirjan jälkeen en jäänyt pohtimaan ainoastaan mahdollisten yliluonnollisten tapahtumien arvoitusta vaan myös henkilöhahmoja, sillä myös heidän motiivinsa ja mielenliikkeensä ilmaistiin usein vain rivien välissä. Lukuhetket-blogissa on keskusteltu siitä, ettei kirjan henkilöhahmoista opi pitämään. Henkilöt eivät kieltämättä tässä kirjassa ole kovin rakastettavia - kaikilla heistä tuntuu olevan omat heikkoutensa ja synkät salaisuutensa, enkä itsekään ehkä sanoisi pitäneeni heistä - paitsi ehkä Carolinesta, johon tunsin monesti samaistuvani. Mutta kiehtovia hahmot minusta olivat: jopa tohtori Faraday, joka alussa vaikuttaa perinteiseltä "syrjästäkatsojalta", jonka tehtävä on vain kertoa tapahtumista lukijalle, paljastuu  tarinan edetessä paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin aluksi luulisi.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The Little Stranger, 2009)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2011

Avaan tämän kirjan myötä myös Karoliinan Totally British -haasteen, ja sijoitan kirjan Modern Women Writers -osioon.