Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Luin joitakin vuosia sitten Kreetta Onkelin Beigen, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Kirja oli minusta nuhjuinen ja tarkoituksellisen ankea ja kaiken lisäksi tylsä. Olen kuitenkin halunnut antaa Onkelille toisen mahdollisuuden, ja syy tähän on niinkin syvällinen kuin se, että Onkeli on haastatteluissa vaikuttanut fiksulta ja miellyttävältä ihmiseltä. Kyllähän sympaattisen tyypin kirjat ansaitsevat tulla luetuiksi!

Ilonen talo tuli vastaan kirjastossa, ja päätin että nyt on Onkelin aika vakuuttaa minut. Ja vakuuttamaan hän onnistui, sillä pidin Ilosesta talosta paljon.

Ilonen talo kertoo alkoholistiperheestä lapsen näkökulmasta. On kaksi siskosta ja äiti, joka on juoppo ja jonkinlainen pikkukylän yleinen nainen. Äidin kadotessa reissuilleen tyttäriä  riepotellaan milloin isovanhemmille, milloin sijaiskoteihin. Välillä lapset saavat pärjätä keskenään miten parhaiten taitavat. Kotona ollessaan äiti välillä ryhdistäytyy, lopettaa juomisen, yrittää olla normaali vanhempi, leipoo pullaa. Mutta retkahdus tulee aina, ja silloin äiti taantuu lapseksi ja lapset joutuvat huoltajiksi. Äiti tappelee, itkee ja syyllistää - lapset pitävät huolta ja yrittävät suojella äitiä viranomaisilta, miehiltä ja itseltään.

"Äiti näyttää Birgelle narua jonka on löytänyt. Kyllä se menee liiteriin jos tämä touhu ei lopu. Silläkin on ikävä isää mutta siitä huolimatta se on laittanut meille ihanan joulun. Birgen on oltava niin kuin toisetkin tai lähdettävä lätkimään.
- Painu ulos meiän huoneesta, Birge huutaa, ja minä kävelen äidin perässä liiteriin ja toivon ettei se tappaisi itseään, sitten meillä ei olisi kumpaakaan vanhempaa. Tulemme takaisin sisälle kahdenkymmenen minuutin päästä koska ulkona on todella kylmä."


Onkeli kirjoittaa eleetöntä, toteavaa kieltä, eikä mässäile kurjuuden ykstyiskohdilla. Elämän epätasapainoisuus ei silti jää epäselväksi. Näkökulma on lapsen, jonka elämän arkea ovat äidin baarireissut, pesemättömät vaatteet ja vieraiden miesten alastomat vartalot äidin päällä. Lapselle tämä elämä on toisaalta normaalia, toisaalta mukana ovat myös häpeä, pelko ja tietoisuus toisenlaisesta elämästä jota muualla eletään. Elämästä jossa ei tarvitse yöllä herätä siihen, että äiti uhkailee itsemurhalla ja vaatii lapsiltaan viinapulloa. Äidin ja lasten välillä on kyllä rakkautta, mutta se on rakkautta ilman vastuuta ja luottamusta.

Ilonen talo ei aiheestaan huolimatta ole pohjattoman synkkä kirja. Onkeli näkee asioiden huvittavatkin puolet: esimerkiksi äidin ryöpsähtelevät puheenvuorot ovat eläviä ja aitoja:

"Kansakoulussa jouduin itse ostamaan vihkot kun kuusikymmentä sivua ainetta kirjoitin. Ovat novelleja, eivät aineita, sanoi opettaja. Aihe saattoi olla esimerkiksi Mitä tein hiihtolomalla? Minä kirjoitin vihkollisen, useimmat "laskin mäkeä" ja piste, mikä taas oli liian yksioikoista."

Onkeli osaa myös kuvata hyvin lapsen maailmaa, jossa kaikesta huolimatta löytyy ilon aiheita ja hyviä hetkiä. Lapsi tarkkailee ympäristöään, ei ymmärrä kaikkea, mutta muodostaa maailmasta oman kuvansa. Kirja on täynnä mehukkaita yksityiskohtia pikkukaupungin elämästä ja ihmisistä, varsinkin niistä laitapuolella elävistä. Kaiken kaikkiaan kirja oli paljon hauskempi ja monipuolisempi kuin olin odottanut. Eikä hauskuus tarkoita, että kirjan vakavuus mitenkään kärsisi: oikeassakin elämässä nauru ja kurjuus kulkevat usein käsi kädessä. Tai ainakin seuraavat toisiaan.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo. Muistojeni Sisä-Suomi
WSOY , 1996