Susan Nostalgia-haasteen ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui tanssityttö Miirusta kertovan sarjan ensimmäinen osa, Miiru tahtoo balettikouluun. Miiru-sarja ei ollut lapsuuteni ykkössuosikki, mutta kirjat ovat kuitenkin säilyneet mielessäni: en ole muistanut niinkään tapahtumia kuin tietynlaisen tunnelman joka näihin kirjoihin ja niiden lukemiseen liittyi. Tarjosiko Miiru-kirja siis nostalgisen kirjallisen kokemuksen, jossa menneisyyden lumo ja aikuisuudeen näkökulma kohtasivat suloisesti? Ei oikeastaan. Ainakin sarjan ensimmäinen osa oli hyvin keskiverto lastenkirja, joka ei oikeastaan tarjonnut aikuislukijalle mitään ihmeellistä. Kerronta on varsin suoralinjaista tapahtumien selostamista, eivätkä henkilöhahmot ole kovinkaan moniulotteisia. Päädyinkin lukiessani eläytymisen sijaan enemmän pohtimaan sitä, mikä näissä kirjoissa on aikoinaan viehättänyt, ja mitkä tekijät yleensä ovat kirjoissa lapsenmieleeni vedonneet.
Kirjassa 11-vuotias Miiru muuttaa Lontooseen isotätinsä luokse käydäkseen balettipainotteista koulua. Lukuvuoteen kuuluu harjoituksia, esiintymisiä koulun juhlissa ja tyttöjen välistä ystävyyttä ja eripuraa. Mukaan mahtuu lastenkirjoista tuttuja pieniä kommelluksia, riitoja ja niiden selvittelyjä ja hiukan elämänopetuksia. Sivuhenkilöt ovat periaatteessa yhden luonteenpiirteen hallitsemia (on tarmokas ja kaikesta kiinnostunut Libby ja itserakas lapsitähti Selsey), eikä Miirustakaan piirretä mitään kovin syvällistä luonnekuvaa. Olen hyvin suuressa määrin henkilöhahmo-painotteinen lukija - enemmän kuin juonikeskeinen - ja kiinnostukseni lopahtaa helposti yksiulotteisten henkilöhahmojen parissa. Lapsenakaan en oikein jaksanut lukea esimerkiksi Viisikoita tai Neiti Etsiviä, koska niissä keskityttiin aina ongelmanratkaisuun ihmisten kustannuksella. Todentuntuiset ja elävät henkilöhahmot ovatkin luullakseni yksi suurimmista syistä siihen, miksi esimerkiksi Montgomery tai Rauha S. Virtanen jaksavat viehättää aikuisenakin.
Mikä Miiruissa sitten on lapsena viehättänyt? Luulen, että yksi syy on ollut balettikoulu miljöönä. Lapsena olin suuresti viehättynyt opiskelu- ja sisäoppilaitoskuvauksista. Kotiopettajattaren romaanin Lowoodin koulu luostarimaisine sääntöineen ja Susan Coolidgen Katy koulussa -kirjan sisäoppilaitos ovat piirtyneet ikuisesti muistojen kuvastooni. (Katy-kirjasta muistan erityisesti tyttöjen runonkirjoituskilpailut ja jouluisan herkkulähetyksen. Ja Rosen Redin!) Vaikka Miirun koulu ei olekaan sisäoppilaitos, eikä koulun kuvailu yhtä eloisaa, on koulumaailma vaativine tanssiopettajineen luultavasti viehättänyt minua.
Parasta kirjassa on kuitenkin baletin ja siihen liittyvien ilmiöiden kuvaus. Tanssi on selvästi Richardsonille tärkeä aihe, ja hän kuvailee lämmöllä niin pikkuballerinojen harjoituksia kuin jonotusta Covent Gardenin lipunmyyntiin. Miiru oppii, että oikeat baletin ystävät istuvat aina parvella takarivissä, toisin kuin ne jotka "käyvät täällä vain siksi, että firma maksaa liput tai koska se on hienoa". Balettia harrastavien poikien kohtaamat ennakkoluulot ja kiusaaminen ovat myös mukana kirjassa, samoin kuin ensimmäiset kokemukset esiintymisen hurmasta. Miirulle baletin erityisyys hahmottuu erityisesti koulun tähtioppilaan, Marinan kautta:
"Miirusta [...] tuntui, että ihmiset hänen ympärillään olivat aivan liian käytännöllisiä ja jalat maan pinnalla olevia. Tanssi kiehtoi häntä, koska siihen liittyi toisenlaisia tuntemuksia. Marina oli ensimmäinen hänen tapaamansa henkilö, joka näytti olevan tietoinen niistä ja eli niiden hallitsemassa maailmassa. Hän ei yrittänyt läpäistä tutkintoja tai etsiä turvallista työpaikkaa. Hän tanssi, koska tunsi siihen pakottavaa tarvetta ja Miiru näki, että koska tanssi oli Marinalle toisenlainen tapa tuntea, hänellä oli myös annettavana enemmän kuin pelkkää teknistä taituruutta."
Juuri tämä intohimoinen suhtautuminen balettiin on varmasti syy siihen, miksi kirja on säilynyt muistoissani. Olin itse lapsena innokas näytelmäkerholainen ja taiteet yleensäkin ovat aina olleet tärkeitä. Kirjaan oli siis helppo samaistua, vaikka en itse tanssia ole koskaan harrastanutkaan. Tanssitytöille tämä kirja on pikaisen googlettelen perusteella myös ollut tärkeä. Suomessa tanssijanalut tosin luultavasti lukevat nykyään muita kirjoja, koska ainakin Helsingissä ainoa kappale löytyi Pasilan kirjavarastosta.
Jean Richardson: Miiru tahtoo balettikouluun (The First Steps, 1979)
Suom. Tuula Ivakko
Otava, 1984
Nimen suomennos on kyllä jotenkin uskomaton. Kuulostaa joltain 5-vuotiaiden kuvakirjalta.
VastaaPoistaMinä en muista Miirua ollenkaan, vaikka julkaisuvuodesta päätellen tämä on hyvin todennäköisesti ollut kirjaston lasten- tai nuortenhyllyssä silloin kun olen ollut ahmimisiässä.
Analyysisi noin muuten kuulostaa vähän samalta mitä itse koin lukiessani viime kesänä Mariella-kirjan uudestaan.
Salla: totta, itekin harmittelin kirjojen suomenkielisiä nimiä. Alkuperäiset ovat kaikissa kolmessa paljon paremmat.
VastaaPoistaSamoin tuo Miiru-nimi kummastutti minua, ja oli pakko etsiä tieto alkuperäisestä nimestä. Se oli Moth. Ymmärrän kyllä, miksi nimi on suomalaistettu (lapsena moinen nimi olisi varmaan tuntunut todella omituiselta), mutta Miiru ei minusta ole ihan onnistunein valinta. Siinä tietysti menetetään kokonaan perhos-viittaus, ja se kuulostaa enemmän joltakin lemmikkihiiren nimeltä.