Virginia Woolf: Päiväkirjat I ja II

Virginia Woolf on minulle hyvin tärkeä kirjailija, sellainen joka on kulkenut mukanani vuodesta toiseen. Löysin Woolfin 18-vuotiaana nähtyäni Orlandon elokuvaversion. Luin Orlandon ja sen jälkeen melkein kaiken, mitä Woolfilta oli 90-luvun alussa suomeksi saatavana. En enää tarkalleen muista, miksi Woolf teki niin suuren vaikutuksen, mutta muistan sen tunnelman, jonka Woolfin lukeminen herätti – jotenkin rauhallisen mutta samaan aikaan hyvin tarkkaavaisen. Ääriviivat tuntuivat tarkemmilta Woolfia lukiessa. Tuntui, että hänen kirjoituksissaan tavoitin elämästä jotain sellaista, mitä en mistään muualta ollut aikaisemmin lukenut.

Olen vuosien varrella palannut Woolfin pariin säännöllisen epäsäännöllisesti. Woolf jos joku kestää uudelleenlukemista, ja olenkin lukenut tiettyjä suosikkejani useampaan kertaan. 2000-luvulla Woolfia on myös suomennettu paljon lisää, mutta minulta on vielä monta näistä uusista suomennoksista lukematta. Woolf vaatii tietynlaista mielentilaa – häntä ei voi vain rynnätä lukemaan koska vain.

Nyt olen lukenut Woolfin päiväkirjoja ja ollut taas aivan Woolfin lumoissa. Luin keväällä päiväkirjojen ensimmäisen osan, joka kattaa vuodet 1915-1920, ja nyt heinäkuussa ahmaisin toisen osan, joka on kirjoitettu vuosina 1920-1925. Woolf kirjoittaa arkisesta elämästään, välillä melkein raporttimaisesti, hän kuvailee kävelyretkiään ja iltoja takkatulen ääressä ja kirjaa muistiin lähipiirinsä juoruja. Erityisesti ensimmäisessä osassa on paljon tällaista raportoivaa tyyliä, ja pitkinä masennuskausina merkinnät typistyvät lyhyiksi säähavainnoiksi.

Woolf osaa totta kai kirjoittaa arkisistakin asioista kiinnostavasti. Mutta erityisesti päiväkirjojen toisessa osassa alkaa esiintyä enemmän pohdiskelevia merkintöjä, joissa Woolf analysoi kirjoittamistaan, muiden kirjoituksia, ystäviään tai omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Woolfin tyyli on mielenkiintoinen sekoitus suorasukaisuutta ja kiertoilmaisuja, kauneutta ja tiettyä viileää tarkkailua. Huumori ja sarkasmi pilkistävät usein rivien välistä, enkä ole läheskään aina ihan varma, kuinka vakavissaan Woolf on. Tämä lisää kirjojen viehätystä.

En yritäkään kirjoittaa mitään syvällisempää analyysia näistä päiväkirjoista, mutta suosittelen lämpimästi niiden lukemisesta. Lisäksi haluan kirjoittaa tähän muistiin joitakin herkullisia lainauksia. Annan Virginian todistaa omin sanoin, miksi häntä kannattaa lukea.

Kirjoittamisesta:


"Oikea tapa keinauttaa itsensä takaisin kirjoittamisen  pariin on seuraava. Ensin hellävaraista liikuntaa raikkaassa ilmassa. Sen jälkeen hyvän kirjallisuuden lukemista. On virhe ajatella, että kirjallisuutta voisi saada aikaan raakileena. [...] On muututtava erilliseksi; hyvin hyvin keskittyneeksi yhteen ainoaan pisteeseen, jolloin ei tarvitse keräillä itsensä osia sieltä täältä, vaan voi elää aivojensa uumenissa."

"Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että olen saanut selville (40-vuotiaana) kuinka voin  alkaa kertoa jotain omalla äänelläni, & se lumoaa minut niin, että tunnen voivani jatkaa ilman kehuja."

Yhteiskunnasta:

"Irlannissa ihmisiä ammutaan & hirtetään entiseen tapaan. Dora kertoi Dublinissa koko päivän jatkuneesta messusta, joka järjestettiin erään varhain maanantaiaamuna surmatun poikarukan muistoksi. Pahinta kaikessa on se, että omien silmiemme & hirsipuun välissä oleva sermi on niin paksu. On niin helppoa unohtaa se kaikki – ainakin minulle käy niin. [...] Onko sivistyneisyyden merkki, että osaa kuvitella kauempana tapahtuvan kärsimyksen?"

"Minun on ollut jo pitkään tarkoitus kirjoittaa historiallinen selonteko rauhan palaamisesta, sillä muuten vanha Virginia tulee nolostumaan ajatellessaan millainen hölösuu hän oli, aina vain kertomassa ihmisistä eikä koskaan politiikasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ne ajat, joiden halki hän eli, olivat ihmeellisiä. Ne varmasti näyttävät siltä, jopa esikaupungissa asuvan hiljaisen naisen mielestä. Tosiasiassa yhdellä hetkellä ei tapahdu mitään sen ihmeellisempää kuin toisella. Historiankirjat tekevät siitä paljon määrätympää kuin se on. Tämän vuoden tärkein merkki rauhan saapumisesta ovat alennusmyynnit."  

Ahdistuksesta:


"Miksi elämä on niin traagista; miksi se muistuttaa kapeaa jalkakäytävää kuilun reunalla? Katson alas, minua huimaa, & ihmettelen, kuinka kummassa pystyn kävelemään sen loppuun. Mutta minkä vuoksi minusta tuntuu tältä? Nyt kun kerron siitä, en koe enää samaa. Takkatuli palaa; olemme lähdössä kuuntelemaan Kerjäläisoopperaa. Mutta se häilyy ympärilläni; en voi sulkea silmiäni siltä. Kyseessä on kykenemättömyyden tunne: ajatus siitä, ettei minulla ole mitään merkitystä. Täällä minä istun Richmondissa & valoni haipuu pimeään kuin keskellä peltoa loistavan lyhdyn kajo. Melankolisuus vähenee kun kirjoitan siitä. Miksen sitten kirjoita siitä useammin? Turhamaisuuteni estää sen. Haluan näyttää menestyvältä jopa omissa silmissäni."

Lontoosta:

"Lontoo on lumoava. Tuntuu kuin astuisin kellanruskealle lentävälle matolle & se kiidättäisi minut keskelle kauneutta ilman pienintäkään vaivannäköä. Illat ovat ihmeellisiä valkoisine kuisteineen & leveine, hiljaisine katuineen. Ja ihmiset piipahtavat käymään noin vain, muina töinään kuin kanit, & minä katson alas Southhampton Row'ta, joka on märkä kuin hylkeen selkä, tai sitten punakeltainen auringon paistaessa, & seuraan linja-auton menemistä & tulemista sekä kuulen vanhat mielipuoliset urut. Jonain päivänä minä vielä kirjoitan Lontoosta; siitä miten se tarttuu ihmisen elämään & kantaa sen mukanaan vailla mitään ponnistuksia."

Virginia Woolf: Päiväkirja I ja Päiväkirja II
Suom. Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas, 2015