Kun omassa elämässä on vaikeaa tai suunta hukassa, katse saattaa suuntautua kohti esikuvia. Aikalaisia tai menneinä aikoina eläneitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kamppailleet samanlaisten ongelmien kanssa ja voittaneet ne. Ihmisiä, jotka ovat pelotta kulkeneet sinne, minne aikaisemmin ei ole kuljettu – raivanneet tietä perässä tuleville. Tai ihmisiä, jotka ovat yrittäneet ja epäonnistuneet, koska pelkkä yrittäminenkin voi olla kaunista ja inspiroivaa.
Mia Kankimäen ansioista olemme alkaneet puhua yönaisista. Naisista, jotka ovat irtautuneet niistä rooleista ja odotuksista, joita heille on omana aikanaan varattu ja seuranneet omia intohimojaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Näitä naisia voi ajatella öisin, kun kaipaa rohkaisua, innostusta ja opastusta. Tällaisista naisista Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.
Kankimäki aloittaa oman tarinansa yönaisista matkustamalla Tansaniaan Karen Blixenin jalanjäljissä. Karen Blixen on monella tuttu yönainen, tai ainakin tiedämme hänet Minun Afrikkani -elokuvasta. Kankimäki avaa Blixenin tarinaa Hollywood-kiiltokuvan takana, ja kuvaa samalla omaa matkaansa Afrikassa. Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta.
Blixenin lisäksi Kankimäki ajattelee öisin 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, renessanssin taidemaalareita sekä Yayoi Kusamaa. Heidän perässään hän matkustaa, joko konkreettisesti tai ajatuksissaan ja laatii listaa yönaisten elämänopetuksista. "Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät." "Kirjoita joka ilta." "Maalaa itsesi sellaisena kuin haluaisit olla." "Matkusta yhden käsilaukun taktiikalla."
Yönaiseksi voisi kutsua myös Lizzie Siddalia, viktoriaanisen ajan maalaria, runoilijaa ja supermallia. Ainakin hän voisi olla sellainen Krista Launoselle, joka uppoutui Lizzien tarinaan löydettyään Ophelian, maalauksen jossa Lizzie esiintyy Ofelian roolissa.
Launonen halusi kirjoittaa surusta siskonsa kuoleman jälkeen, mutta ei yrityksistään huolimatta löytänyt oikeaa tapaa käsitellä surua. Toisen projektin yhteydessä hän sitten sattumalta törmäsi Opheliaan, ja aihe oli siinä: Launosen mielestä Ophelia on maailman surullisin taulu, täydellinen kuvaus surusta. Alkaa tutkimusmatka, joka vie Shakespearen Ofeliasta Lizzie Siddaliin ja prerafaeliittien taiteilijaveljeskuntaan. Launonen pohtii kuolemaa, itsemurhaa, naisen asemaa viktoriaanisella ajalla ja erilaisia Ofelia-tulkintoja. Suru kulkee koko ajan mukana.
Launonen kirjoittaa kahdesta minuakin suuresti kiehtovasta aiheesta, Hamletista ja 1800-luvun maalaustaiteesta. Ehkä siksi minun oli niin helppo sukeltaa mukaan tarinaan, ja nautin lukemisesta suuresti. Loppuosa, jossa Launonen käsittelee enemmän erilaisia tulkintoja surusta ja kuolemasta, tuntui hiukan irralliselta, mutta Launosen henkilökohtainen ote toi siihen koskettavuutta.
***
Mikä saa meidät kiinnostumaan tai kiinnittymään joihinkin tarinoihin tai ihmisiin, oli sitten kyse historiasta tai fiktiosta? Miksi löydämme ja tunnistamme itsemme tietyistä kuvista, hahmoista tai kertomuksista, saamme niistä voimaa tai muovaamme itseämme niiden mukaan? Kankimäki ja Launonen kuvaavat kumpikin omalla tavallaan hienosti sitä, kuinka tutkimusmatka jonkun toisen tarinaan on aina tutkimusmatka myös omaan itseen.
Inspiroivien naisten (yönaisten) ei tarvitse olla täydellisiä ihmisiä. Heillä voi olla kummallisia tai jopa vastenmielisiä käsityksiä tai tapoja (Feminismin vastustaminen! Leijonien metsästäminen!). He voivat olla masentuneita, sairaita tai yksinäisiä. Ja ehkä juuri siksi me tunnistamme heidät ja haluamme kulkea heidän jalanjäljissään.
Sekä Naiset joita ajattelen öisin että Ofelian suru ovat äärettömän kiehtovia kirjoja, sellaisia joiden lukemiseen uppoutuu ja joiden parissa ajatukset askartelevat pitkään lukemisen jälkeenkin. Kankimäki on kirjoittajana persoonallisempi ja taidokkaampi, hänen Yönaisissaan on selittämätöntä taikaa. Mutta ei Ofelian surun tarvitse vertailussa hävetä: se lumoaa omalla tavallaan ja inspiroi mieltä yhtä lailla.
Yönaisista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Tiina, riitta k, tuijata, Katja ja Maisku. Ofelian surusta puolestaan Anneli A ja Leena Lumi.
Mia Kankimäki Naiset joita ajattelen öisin
Kansi / kannen kuva: Piia Aho / Stephen Mackey
Otava, 2018
Krista Launonen: Ofelian suru
Kansi / kannen kuva: Timo Numminen / John Everett Millais
Avain, 2018
Onpa kiva Liisa, että olet lukenut Launosen Ofelin surun. Pidin siitä todella paljon. Taideosuus oli upea ja luin suruosuuden itse asiassa kahdesti, niin paljon se kosketti minua. Kankimäki odottaa hyllyssä.
VastaaPoistaMinäkin pidin kovasti Ofelian surusta. Todella kiehtova kirja, jossa henkilökohtaiset kokemukset ja taidehistoria yhdistyvät hienosti.
PoistaKankimäen kirja on ihana!
Mia Kankimäki on kyllä mahtava! Hänen kirjoistaan saa niin paljon irti, ihan uskomatonta.
VastaaPoistaOfelian surun olin huomannut vain ohimennen, mutta nyt kiinnostukseni heräsi tosissaan. Laitan listalle – kiitos!
Kankimäki kirjoittaa käsittämättömän innostavasti. Hänen kirjoistaan tulee sellainen olo, että on enemmän elossa. Ihanaa!
PoistaOfelian suru oli kiehtova, suosittelen lämpimästi.