Ina Westman: Henkien saari

"Tumma lapsi pienessä keinotekoisessa muovialtaassaan, sellaisia me olemme, sotkemme kaiken ja menemme piiloon, tuhoamme korallit ja rakennamme tilalle akvaariot, leikimme että se on sama asia, vaikka kaikki on menetetty jo."

Ina Westman tunnustaa velkansa Tove Janssonille siteeraamalla heti  Henkien saaren alkusivulla Kesäkirjaa. Kesäkirjan kaiut kuuluvat Henkien saaressa erityisesti pienen Fanni-tytön ja isoisän välisissä keskusteluissa, mutta on kirjoissa muutenkin samaa henkeä. Molemmissa vietetään kesäpäiviä saaressa, eikä kumpikaan saari ole pelkkä onnellinen kesäparatiisi, vaan kuolema ja pelot ovat läsnä kauneimpanakin hellepäivänä. Westmanin kirjassa ne ovat läsnä vielä voimakkaammin kuin Janssonilla.

Henkien saarella kesäpäiviä viettävät maailmanparantajavanhemmat Emma ja Joel adoptiotyttärensä Fannin kanssa. Emma työskentelee avustusjärjestölle, matkustaa katastrofialueille kirjoittamaan ja kuvaamaan juttuja, joiden tarkoitus on herätellä hyväosaisia ihmisiä auttamaan. Joel on opettaja, joka yrittää elää mahdollisimman ekologisesti: kesäsaaren varustus on Joelin ja tämän isän vaatimuksesta mahdollisimman yksinkertainen. Joelin isä puolestaan uskoo buddhalaisuuteen ja siihen, että saaren magneettikenttä on erikoinen: siellä voi tuntea henkien läsnäolon.

Henkien läsnäolon tuntee myös Emma, joka näkee meressä hukkuneita ihmisiä, kenties samoja joita hän yritti pelastaa Välimerestä työreissuillaan. Hän näkee myös tyhjäkatseisen lapsen ja hiljaisen naisen, joka istuu rannassa katselemassa merelle. Liittyykö henkien näkeminen jotenkin arpeen, joka Emmalla on päässään? Hän tietää olleensa leikkauksessa, mutta ei muista miksi.

Ulkopuolinen maailma yrittää tunkeutua saareen muutenkin kuin henkien muodossa. Kauppareissulla Fanni joutuu kuulemaan rasistista huutelua. Helle ja kuivuus muistuttavat ilmastonmuutoksesta. Merivesi on sinilevän ja kuolleiden kalojen saastuttamaa ja haisee mädäntyneelle. Maailmaa ei pääse pakoon paratiisisaarelle.

Westman on tuonut kirjaansa valtavan paljon erilaisia teemoja, ja siihen nähden tarina pysyy kasassa hämmästyttävän hyvin. Tiivistäminen ja karsiminen olisi silti voinut tehdä kirjalle hyvää: välillä kerronta tuntuu karkaavan turhille sivuraiteille, esimerkiksi Emman entisiin poikaystäviin, joiden merkitys tarinan kannalta jäi hämäräksi. Myös Emman ja Joelin äitisuhteiden tuominen osaksi tarinaa tuntui ylimääräiseltä ja turhalta kerrokselta.

Jos tarina paikoitellen kangerteleekin turhissa kierroksissa, tunnelman luomisen Westman osaa. Henkien saaressa on aidon tuntuista synkkyyttä ja ahdistusta – sellaista ahdistusta joka viipyy mielen pohjalla silloinkin, kun kaiken pitäisi olla täysin hyvin, ja joka nousee välillä pintaan mustana murheena. Eikä Henkien saari ole pelkkiä tummia sävyjä. Westman osaa myös lempeiden ja lämpimien hetkien kuvaamisen – kirjassa on kaikesta raskaasta ja ahdistavasta huolimatta jotakin rauhallista ja kaunista. Ehkä se on kauneutta, jolla on surureunat, mutta kauneutta kuitenkin.

Henkien saaresta ovat kirjoittaneet myös helmikekkonen, Anneli A, Arja ja Kirsi.

Ina Westman: Henkien saari
Kansi: Joel Melasniemi
Kosmos, 2018