Onko Saara Turusen Sivuhenkilö vain kirjallisen napanöyhdän kaivamista, taiteilijan maailmantuskaa? Jos on, miksi minä tunsin samaistuvani kirjaan niin vahvasti ja tunsin lukevani jotakin olennaista, innostavaa ja merkityksellistä?
Kyllähän Sivuhenkilö kertoo esikoiskirjailijan vuodesta. Se kertoo siitä, kuinka päähenkilön ikiaikainen haave kirjasta toteutuu, kuinka elämä on hetken ihmeellistä, kuinka kirja ei saa huomiota, kuinka kirjaa väheksytään kritiikeissä ja kuinka kirjailijan maailmasta häviää merkitys. Ja kuinka kirjailija vähitellen oppii elämään kirjailijuutensa kanssa.
Mutta sen lisäksi (tai haluan sanoa, vielä enemmän) Sivuhenkilö kertoo paljosta muusta. Se kertoo sosiaalisesta epävarmuudesta, sukupuolirooleista, muistakin rooleista joihin emme mahdu, masennuksesta ja sivullisuudesta. Kaiken tämän keskellä ei ole niin väliä sillä, onko päähenkilö kirjailija, kaupan kassa vai juristi – tunteet ja kokemukset ovat tunnistettavissa. Ei tarvitse olla esikoiskirjailija tunnistaakseen merkityksettömyyden tunteen unelmien toteutuessa. Ei tarvitse olla kirjailija ymmärtääkseen sen, kuinka erilaisia odotuksia naisiin ja miehiin kohdistuu.
"Omien kuukautisteni alkamisesta muistin vain koulun kylmän ulkovessan ja seiniin pinttyneen kusen hajun. Muistin epätoivon, joka liittyi siihen vääjäämättömään tietoon, että minulle oli määrätty sukupuoli loppuelämäni ajaksi ja jollakin alkukantaisella tavalla tajusin, että tuo sukupuoli olisi se ikävämpi ja ilottomampi vaihtoehto."
Pidin paljon Turusen esikoisesta, Rakkaudenhirviöstä, mutta Sivuhenkilöön rakastuin. Se kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka saavat aikaan tunteen, että tekstissä tavoitetaan maailmasta jotakin oleellista. Sellaisten kirjojen ei haluaisi loppuvan, vaan niiden ajatuksissa haluaisi viettää aikaa loputtomasti. Yhteistä tällaisille kirjoille on nimittäin usein se, että niissä ei kauheasti tapahdu mitään, mutta ajatuksia niissä riittää.
"Vaeltelen asunnossani ja jostain syystä päädyn toiseen huoneeseen, siihen, jossa ei ole mitään, vain koukku katossa. Tuijotan koukkua ja sisälläni on kylmä tunne, kuin jääkausi, joka hyytää rintaani ja pyrkii kurkustani ulos."
Sivuhenkilö on toisaalta hykerryttävän hauska, toisaalta tukahduttavan surumielinen kirja. Se on hauska tarkkanäköisissä huomioissaan, siinä kuinka mainiosti Turunen kuvailee ihmisiä, tilanteita ja käyttäytymiskaavoja. Hauskuutta korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti. Se on surumielinen kuvatessaan merkityksettömyyden, ahdistuksen ja vieraantuneisuuden tunteita. Surumielisyyttä korostaa Turusen toteava ja turhia koukeroita välttelevä teksti.
On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan. Aivan erityisesti pidin siitä, kuinka osuvasti Turunen kuvaa sukupuoleen kohdistuvia odotuksia ja sukupuolittunutta käyttäytymistä. Kärjistäen, kenties, mutta osuvasti. Ja totta kai pidin siitä, että Sivuhenkilön lukeminen oli kokonaisuudessaan suuri ilo.
Sivuhenkilöstä ovat kirjoittaneet myös Arja, Kirsi ja Airi, Ina, Laura, helmikekkonen, Tuomas ja Omppu.
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2018
Minulle kävi samoin: pidin paljon Turusen esikoisesta, mutta Sivuhenkilöä rakastin. Kuuntelin tämän äänikirjana, mutta nyt tuntuu että haluaisin palata kirjan pariin vielä painettuna. Turusen tarkat huomiot, omakohtaisuuden ja jonkinlaisen yhteiskunnallisesti yleisen vuorottelu, ja taitava kerronta ihastuttivat.
VastaaPoistaKatja, minustakin tuntuu että Sivuhenkilön ajatuksiin haluan palata vielä uudelleen. Tässä kirjassa oli jotakin mikä todella vetosi.
PoistaSivuhenkilön tyylilaji on kyllä valtavan hieno. Omakohtaisesti koettu kasvaa tässä isommaksi useimpien naisten tunnistettavissa olevaksi kokemukseksi ja todistaa, että personal is political.
VastaaPoistaOmppu, olen kyllä todella innoissani Sivuhenkilöstä ja siitä, kuinka Turunen yhdistää yksityisen ja yleisen. Ja siitä, että hän osaa kirjoittaa sellaisista aiheista kuin sosiaalinen epävarmuus samaan aikaan viihdyttävästi ja koskettavasti.
PoistaPersonal is always political. Mutta en silti tavoita perimmäistä kysymystä tässä kirjassa. En ihan ymmärrä, miksi on niin tärkeää tarkkailla muiden tekemisiä, sanomisia ja arvottamisia, äidin tai miesten tai kriitikoiden. Onko ihmisillä liikaa vaihtoehtoja niin, ettei itse osaa valita, miten pitäisi elää? Miksei voi vain nauttia kirjapalkinnosta ja kaikesta muusta? On elämäntilanne mikä tahansa, aina on niitä, joiden mielestä se ei ole "oikea". Mulle jäi kirjasta tunne, että vaikka päähenkilö ironisoi suurinpiirtein kaiken, hän on silti tuskastunut (ja ylpeä?) kokiessaan olevansa jotenkin erilainen. Mistä se kaikki kumpuaa?
VastaaPoistaArja, niin, mistä ihmisten ajattelu- ja käytösmallit kumpuavat? Mistä syntyvät paineet ja odotukset? Jos näihin kysymyksiin olisi yksinkertainen vastaus, malleista ja rooleista olisi varmaan myös helpompi päästä irti. Kyllähän ihminen voi toteuttaa ajatusmallia, jonka itsekin ymmärtää vääristyneeksi.
PoistaMinulle monet Sivuhenkilön kuvaamat asiat tuntuivat hyvin tunnistettavilta, joten on hyvin mielenkiintoista ja valaisevaakin kuulla, että ne herättivät sinussa noin paljon kysymyksiä. :)