Kirjamessutunnelmia

Kolmen päivän kirjamessurupeama on takana, ja mieleen alkaa hiipiä tuttu messujen jälkeinen väsyneen haikea tunne. Kun on viettänyt useamman päivän messuilla, aivan omassa maailmassaan, kirjojen, kirjallisten keskustelujen sekä kirjaystävien parissa, ei varmaan ole ihmekään, jos olo tuntuu vähän aikaa hiukan tyhjältä. On siis hyvä uppoutua hetkeksi muistoihin, ja miettiä, mitä kaikkea tulikaan koettua.

Oli hauskaa huomata, kuinka seuraamissani keskusteluissa tietyt aiheet nousivat toistuvasti esille. Oli kiinnostavaa, kuinka usein puheissa viitattiin esimerkiksi me too -kampanjaan ja Riku Korhosen Granta-kirjoitukseen. Aihe, joka tuntui nousevan esiiin kaikkein useimmin, oli kuitenkin taiteen vastuu ja kirjallisuuden yhteiskunnallisuus. Kirjamessuympäristössä kysymykseen ei luonnollisesti päästy pureutumaan kovin syvällisesti, mutta selvästi tämä aihe tuntui kiinnostavan sekä esiintyjiä että yleisöä.

Perjantai

Perjantaina ehdin messuille pariksi tunniksi, ja aika meni tunnelman haistelemiseen ja messualueeseen tutustumiseen. Ehdin kuitenkin seuraamaan kahta keskusteluakin. Lilly Korpiola ja Sanna Raita-aho kertoivat Arabikevään jälkeen -kirjastaan, joka vaikutti kiinnostavalta.

Seuraavaksi Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala ja Linnea Peurakoski luotasivat avaruutta eli keskustelivat  scifistä. Hauska keskustelu, ja Linnea edusti mallikkaasti lukijoiden näkökulmaa kirjailijoiden keskellä.

Lauantai

Lauantaina laukkasin kuin hurjapää esiintymislavalta toiselle. Kirjailijoiden työ kiinnostaa loputtomasti, joten avasin päivän kuuntelemalla, kuinka Laura Lindstedt ja Tapani Bragge kertoivat esikoiskirjan kirjoittamisesta ja työskentelytavoistaan. Kirjailijat lähestyivät arkista työtään hiukan eri tavoilla: siinä missä Bragge pyrkii kirjoittamaan joka päivä noin viisi liuskaa tekstiä, Lindstedt saattaa hioa yhtä lyhyttä tekstinpätkää koko työpäivän ajan. Vaikeimmaksi asiaksi esikoiskirjailijuudessa kumpikin mainitsi julkisuudessa esiintymisen ja sen, ettei julkisuuteen osannut mitenkään valmistautua.

Seuraavaksi tie vei kuuntelemaan Miki Liukkosta, tuota kirjallisuutemme rocktähteä. Liukkonen oli viihdyttävä ja hurmaava esiintyjä, jonka hiukan säheltävää ja terävää puhetta oli hauska kuunnella. O on noussut melkoiseksi kirjalliseksi ilmiöksi, ja vaikka Liukkonen itsevarmaan tyyliinsä kertoi lähteneensäkin kirjoittamaan jotakin erityistä, tuntui hän olevan myös hiukan hämmentynyt kirjan suosiosta.

Yksi messujen kiinnostavimmista oli Koko Hubara, jota kävin kuuntelemassa Kallion lukiolaisten haastattelemana. Hubara on niin vangitseva puhuja ja esiintyjä, että häntä voisi kuunnella vaikka kuinka kauan.

Parnasson kirjallisuuskeskustelussa kysyttiin, missä kirjallisuus menee nyt ja tulevaisuudessa. Sinänsä ihan kiinnostavaa, mutta ehkä vähän väritöntä keskustelua, koska mitään varsinaisia ristiriitoja tai kyseenalaistuksia ei samanmielisten panelistien keskuudessa noussut. Ompun blogista voi lukea jälkipuintia kysymyksestä, joka ajanpuutteen vuoksi jäi varsinaisessa paneelissa pintaraapaisuksi: onko nykyaikana olemassa aihetta, josta ei julkaistaisi kirjaa.

Imagen kirjallisuuskeskestelussa puolestaan mietittiin, pitääkö kirjallisuudella olla yhteiskunnallista tehtävää. Keskustelun ehkä mielenkiintoisimman pointin esitti Jaakko Hämeen-Anttila, joka heitti ilmaan ajatuksen kirjallisten piirien liiallisesta samanmielisyydestä ja kysyi, pitäisikö julkaista (ja lukea) enemmän kirjallisuutta, joka edustaa itselle vieraita näkemyksiä. Ja onko Suomessa liikaa ihmisiä, jotka kokevat ettei heidän äänensä pääse kuuluville?

Kjell Westötä oli saapunut seuraamaan suuri joukko lukijoita. Puhuimme vähän myöhemmin ystävän kanssa soft spot -kirjailijoista, ja Westö on kyllä minulle sellainen. Vaikka en kaikesta hänen kirjoittamastaan pitäisi, ja vaikka kuinka tunnistaisin tiettyjä Westön maneereita ja heikkouksia, on hän silti minusta aina ihana. Ja niin on selvästi monen muunkin mielestä.

Ehkä hiukan yllättäen yksi lauantain kohokohta oli Hannu Linkolan ja Juha Itkosen Kent-messu. Käsittelyssä oli siis Linkolan tietokirja Kent-yhtyeestä. "Ja mikä kirja se onkaan!", sanoi Juha Itkonen, ja täytyihän kirja käydä keskustelen perusteella ostamassa.

Kaksi seuraavaa ohjelmaa keskittyivät Suomen sisällissotaan. Tietokirjoistaan kertoivat Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen, ja romaaneistaan Antti Tuuri sekä Heidi Köngäs.

Lauantain päätteeksi osallistuin vielä Teoksen bloggaajatapaamiseen. Mukana oli useita kiinnostavia kirjailijoita, mutta keskustelu heräsi oikeastaan henkiin vasta, kun kunkin uutuusteoksen esittelyn sijasta päästiin hetkeksi puhumaan kirjallisuuden yhteiskunnallisesta vastuusta.

Kirjallisiin tapaamisiin olisikin hyvä yleensäkin saada enemmän keskusteluja ja vähemmän haastatteluja. Enkä puhu vain kirjamessuista, vaan sama pätee vaikkapa Kirja vieköön -tapahtumaan. Se, millä keinoilla aitoa ja spontaania keskustelua onnistuttaisiin herättämään, on tietysti vaikea yhtälö ratkaistavaksi.

Toisaalta, kirjamessuja voi ajatella vain alustuksena, jonka herättämät ajatukset jatkavat elämäänsä kahvikupillisten, kuohuviinilasillisten ja illallisten äärellä messujen aikana ja jälkeenkin.

Sunnuntai

Kirjamessujen lukupiirit tarjoavat hyvän mahdollisuuden nimenomaan keskustelevampaan messuohjelmaan. Sunnuntai alkoikin Anneli Kannon Lahtarit-romaanin lukupiirillä, josta voi lukea hyvän koosteen Tuijata-blogista. Lukupiiri kesti tunnin ajan, mutta olisin hyvin voinut seurata sitä toisen mokoman, sillä Lahtareista riittäisi kyllä puhuttavaa. Sekä Kanto että keskustelua vetäneet Naistoimittajat ry:n lukupiiriläiset hurmasivat minut täysin.

Kävin kuuntelemassa  Kantoa vielä toisen kerran Anna Kortelaisen haastattelemana. Sitä ennen ehdin seurata myös Väinö Linna -keskustelua sekä Marisha Rasi-Koskisen haastattelua. Kaiken tämän jälkeen messuväsymys alkoi painaa jo aika raskaana, mutta onneksi olin sattunut valitsemaan päivän loppuun karismaattisia esiintyjiä, joita jaksoi kuunnella vaivatta.

Katja Kallio ja Anna Kortelainen kertoivat arkistojen hyödyntämisestä romaanien luomisessa. Kumpikin kirjailija kertoi omaan ihastuttavaan tyyliinsä arkistolöydöistään ja siitä, kuinka faktojen murusten varaan rakentuu fiktiivinen tarina ja uskottava romaanihenkilö.

Viimeiseksi kävin seuraamassa keskustelun lavarunoudesta. Aivan hurjan mielenkiintoista, ja tekisi heti mieli lähteä kuuntelemaan lavarunoutta tai poetry slamiä.

Kaiken tämän lisäksi messuille mahtui tietysti lukuisia kohtaamisia, keskustelua ja naurua. Ja kirjaostoksiakin. Jos messupostaus aloitetaan messualueeen yleiskuvalla, se täytyy tietysti oikeaoppisesti päättää kuvaan kirjahankinnoista. Tässä siis omani. Kissaakin kiinnostaa.

Kiitos kaikesta messut ja messukansa! Nähdään ensi vuonna.