Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jayne Anne Phillips on tarjonnut minulle parin viimeisen vuoden aikana kaksi upeaa lukuelämystä: vaikuttava Suojelus ja kerta kaikkiaan lumoava Kiuru ja termiitti tekivät minusta Phillipsin ihailijan. Siksi onkin hämmentävää, että nyt Phillips on vastuussa yhdestä vuoden kirjapettymyksestä.

Kirja perustuu 1930-luvulla tapahtuneisiin murhiin, joista vastasi useita salanimiä käyttänyt Harry Powers. Powersin uhrien määrästä ei ole varmuutta, mutta hän tappoi ainakin viisi ihmistä.  Powers löysi uhrinsa seuranhakupalstojen kautta, hurmasi keski-ikäiset naiset kirjeillään ja tappoi nämä julmasti. Phillipsin kirja keskittyy uhrerista erityisesti Eicherin perheeseen, Asta Eicheriin ja tämän kolmeen lapseen.

Kirja alkaa vahvasti. Ensimmäiset 150 sivua seurataan Eicherin perhettä, heidän joulunviettoaan ja perheenjäsenten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita. Phillips kuvaa perheen, joka on kokenut monella tavoin kovia, mutta joka on silti selvästi onnellinen, rakastava, melkein idyllinen. Jakson lopussa päästään murhenäytelmän näyttämölle ja Powersin tekoihin, jotka kuvataan melko viittellisesti mutta kauhistuttavasti.

Alku on niin voimakas, että luen kirjaa melko pitkälle ennen kuin havahdun siihen, kuinka pahasti tunnelma on lässähtänyt. Viimeiset 400 sivua keskittyvät fiktiiviseen toimittajaan Emily Thornhilliin, jolle Eicherin perheen kohtalosta ja Powersin tuomitsemisesta tulee sydämenasia. Emily on varsinainen supernainen: itsenäinen uranainen 1930-luvulla, joka on kaunis ja tyylikäs ja hurmaa mennen tullen niin toimittajakollegansa kuin rikosta tutkivat poliisitkin. Hän pääsee seuraamaan rikoksen selvittämistä aitiopaikalta, ja ratkaisee myös itse muutaman johtolangan: Emilyn kautta lukija kulkee askel askelelta mukana rikoksen selvittämisessä ja oikeudenkäynnissä.

Emilyn hahmo on paitsi epäuskottava myös täydellisyydessään jokseenkin epäkiinnostava. Jälkisanoissa Phillips kertoo, että Emilyn esikuvana on hänen oma äitinsä, mikä ehkä selittää puuduttavan täydellisyyden. Kunnianosoitus äidille on ajatuksena kaunis, mutta kirjallisuutena laimeaa.Asiaa pahentaa Emilyn sokerikuorrutettu romanssi Eicherien kotikaupungin pankinjohtajan kanssa sekä orpo taskuvaras, jonka Emily adoptoi.

Phillips on ehkä halunnut luoda kirjaan vastavoiman murhille ja Powersin pahuudelle. Maailmassa on myös hyvyyttä ja rakkautta; muukalaisiin kannattaa luottaa; rakkautta voi löytää odottamattomista paikoista. Toteutus on kuitenkin osoitteleva ja yliampuvakin. Emilyn elämä vie kirjasta kohtuuttoman paljon tilaa, ja tuntuu kuin Phillips olisi kirjoittanut kahta eri kirjaa, toista Eichereista, toista Emilystä. Rehellisesti sanottuna en edes tunnistanut Phillipsin ääntä Emilyn osuudessa. Kerronnasta puuttui tuttu virtaavuus, taidokas sanankäyttö ja arvoituksellisuus. Kirjan loppupuoli oli välillä suorastaan kiusaannuttavaa luettavaa, ja varsinkin orpopojan jaksojen kohdalla ihmettelin, mitä ihmeen hömppää oikeastaan luen.

Tarinassa olisi ollut potentiaalia. Kuten sanottua, kirjan alku oli hyvä, ja myös lopun oikeussalikohtauksessa on hyytävää vaikuttavuutta, vaikka Emilyn välikommentit vesittävät sitäkin. (Tässä vaiheessa kirjaa olin kurkkuani myöten täynnä Emilyä.) Se, missä Phillips onnistuu, on sarjamurhaajan kuvaaminen melko lailla ilman glamouria: hänen Powersinsa on pelottava mutta samalla mitätön mies. Jos Phillips olisi kirjoittanut puolet lyhyemmän kirjan, joka olisi keskittynyt vain Eicherien ja Powersin tarinaan, Murhenäytelmä olisi voinut olla hieno lukukokemus.

Murhenäytelmästä ovat kirjoittaneet myös Ulla, Leena, Omppu, Opus eka, Katja, Arja, Jane ja Annika K.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (Quiet Dell, 2013)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2014