Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Mannisen Tieto-Finlandialla palkittu kirja kuvaa yhden lapsen politiikkaa tavallisten kiinalaisten kokemusten kautta. Manninen on haastatellut perheitä jotka ovat joutuneet pakkoabortoimaan lapsensa, adoptoituja naisia jotka on hylätty lapsina, paperittomia suurperheiden lapsia ja yhden lapsen perheitä, joissa ainokainen on "pikkukeisari".

Haastattelujen perusteella piirtyy kuva siitä, kuinka monin tavoin yhden lapsen politiikka on vaikuttanut ihmisten elämään. Suurimmaksi osaksi vaikutukset ovat surullisia ja julmiakin, mutta silti harva haastateltava moittii yhden lapsen politiikkaa sinänsä. Politiikan konkreettisia ilmenemismuotoja saatetaan kyllä arvostella, mutta useimmat pitävät silti politiikkaa hyvänä ja välttämättömänä toimintamallina. Manninen tuo kuitenkin esille, että väestönkasvu olisi luultavasti hidastunut Kiinassa ilman pakkopolitiikkaakin: samoihin tuloksiin olisi voitu päästä ilman tiukkoja ja epäinhimillisiä pakkokeinoja. Käsitys yhden lapsen politiikan hyödyistä elää kuitenkin voimakkaana, niin Kiinassa kuin muuallakin maailmassa.

"Minä nostin korin mustan polkupyöräni tarakalle. Kello oli kolmen ja neljän välillä aamulla, kun tulin kalatorille. Jätin vauvakorin portaille, paikkaan, jossa se olisi turvassa liikenteeltä. Sitten lähdin nopeasti kotiin, jotta ensimmäiset torille tulijat eivät näkisi minua."

Politiikan päättäjien ja valtaapitävien ääntä ei kirjassa kuulla. Perhesuunnitteluviranomaisia edustaa ainoastaan byrokratian alimmalla askelmalla seisova perhesuunnitteluapulainen, rouva Dong. Rouva Dongin tehtävänä oli levittää propagandaa, auttaa lapsentekolupien hakemisessa ja vahtia raskauksia ja jopa naisten kuukautiskiertoa. Dongin tarina on kirjan kiinnostavimpia ja vaikeimmin samaistuttavia: kaikessa vieraudessaan ja kummallisuudessaan sekin kuitenkin edustaa yhden lapsen politiikan arkea.

Yhden lapsen kansa näyttää yhden puolen maailmastamme, jossa lasten hankkimista ja naisen ruumista kontrolloidaan. Vallanpitäjät ovat aina asettaneet rajoja sille, keiden on sopivaa lisääntyä tai kasvattaa lapsia, ja sille missä määrin nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan. Manninen tuo kiinnostavasti esille sen, kuinka Kiinan pakkoabortoinnit ja monen muun maan aborttikiellot ovat itse asiassa ajatusmaailmaaltaan sukua toisilleen.

Kirja on tiivis paketti, kaksisataa sivua napakkaa, helppolukuista tekstiä. Aihe on sen verran kiinnostava, että mielelläni olisin lukenut siitä enemmänkin. Toisaalta, tavallisten ihmisten kokemuksiin keskittyvänä haastattelukirjana Yhden lapsen kansa toimii hyvin juuri tämän pituisena – jos haastetteluja ja haastateltavia olisi enemmän, olisi lopputulos varmasti hajanaisempi ja toisteisempi. Nyt kirja saa janoamaan lisää tietoa, niin yhden lapsen politiikasta yleensä, kuin Mannisen kirjassa esiteltyjen ihmisten tarinoista.

Yhden lapsen kansasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katri, Henna, Krista, Tiia ja  Nanna.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
Kansi: Ville Lähteenmäki
Atena, 2016