sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen


"En nyt ymmärrä teitä, sir. Vaikka surmaamme tänään joukottain sakseja, niin sotureita kuin lapsiakin, heitä on vielä paljon enemmän ympäri maata. Heitä tulee idästä, heitä saapuu laivoilla rannikoillemme, he rakentavat koko ajan uusia kyliä. Tämänpäiväiset tekomme tuskin murtavat vihan kehää, ne pikemminkin takovat sen raudaksi. Menen nyt setänne luokse ilmoittamaan, mitä olen nähnyt. Haluan nähdä hänen kasvoistaan, uskooko hän Jumalan hymyilevän suopeasti teoillemme."

Kuningas Arthur on ennen kuolemaansa onnistunut rakentamaan Englantiin hauraan rauhan. Saksit ja keltit elävät keskenään sovussa, vaikka pientä kyräilyä ja epäluuloa leijuukin ilmassa. Mutta ilmassa leijuu muutakin: omituinen sumu tuntuu sekoittavan ihmisten mielen ja vievän heidän muistonsa. Sen huomaa myös vanha kelttipariskunta, Axl ja Beatrice. Pariskunnalla on hämäriä muistikuvia nyt jo aikuisesta pojastaan, mutta aina he eivät ole varmoja, onko poikaa koskaan ollutkaan. Kaikesta huolimatta he eräänä päivänä päättävät lähteä etsimään poikaa, jonka he uskovat asuvan läheisessä kylässä.

Matkallaan Axl ja Beatrice kohtaavat saksilaisen soturin, lohikäärmeen puremasta haavoittuneen pojan ja vanhan Pyöreän pöydän ritarin. Viisikon tiet risteilevät ja kohtaavat – jokin tehtävä tai kohtalo tuntuu vievän heitä samaan suuntaan. Matka on vaikea, ja sitä viivyttävät niin vihamieliset sotilaat kuin häijyt keijukaiset ja salaperäiset munkkiveljetkin. Tarina liikkuu vahvasti muinaisten tarujen ja legendojen maailmassa.

Haudattu jättiläinen on hiukan raskaslukuinen, luultavasti tarkoituksellisesti. Henkilöhahmot puhuvat toistensa ohi ja toistelevat samoja asioita. Tarina etenee hitaasti mutta ottaa välillä harppauksia ajassa eteen- ja taaksepäin. Tapahtumat saattavat tuntua irrallisilta ja oudoilta, kunnes osa niistä saa selityksensä kirjan edetessä. Kaikki tämä tuntuu kietovan lukijan samanlaiseen sumuun, jossa henkilöhahmot vaeltavat.

Ishiguro pitää kuitenkin mielenkiinnon yllä ripottelemalla matkan varrelle jatkuvasti pieniä vihjeitä henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Pikku hiljaa tunnelma tiivistyy, ja kirjan loppu on vangitseva ja itkettävän kaunis.

Haudattu jättiläinen on sadunomainen, ja satujen tapaan siinä on vahvaa vertauskuvallisuutta. Lukiessa voi miettiä, mitä esimerkiksi muistamattomuuden sumu tai nukkuva lohikäärme symboloivat. Mikä on haudatu jättiläinen tai salaperäinen lautturi? Tarinaan kytkeytyy myös paljon Ishigurolle tyypillisiä teemoja muistamisesta, yksilön vastuusta ja kuolevaisuudesta. Erityisen tärkeään rooliin nousevat muistot ja unohtaminen. Voiko unohtaminen joskus olla arvokkampaa kuin muistaminen, vai löytyykö ihmisen elämän merkitys juuri muistoista? Voiko anteeksi antoa olla ilman muistamista, vai edellyttääkö se nimenomaan unohtamista?

Tietyn raskassoutuisuutensa vuoksi Haudattu jättiläinen ei nouse aivan suosikikseni Ishiguron tuotannosta, mutta erinomainen ja hurjan mielenkiintoinen kirja tämä silti on. Sellainen, jonka tunnelma ei ehkä lukuhetkellä hurmaa, mutta joka säilyy mielessä pitkään.

Haudatusta jättiläisestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Kaisa Reetta, Ulla, Katja, bleue ja Sari.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2016

6 kommenttia:

  1. Aika samoissa mietteissä olen minäkin: jokseenkin raskaslukuinen ja -tunnelmainen, mutta mieleenpainuva. Kiehtova ja taidolla kirjoitettu (ja suomennettu) romaani, mutta minunkaan Ishiguro-suosikikseni tästä ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, onneksi Ishiguro on erittäin hyvä silloinkin kun ei ole kaikkein parhaimmillaan. Ne rakkaimmat Ishigurot (Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina) ovatkin sitten niin lähellä täydellistä kirjaa kuin voi olla.

      Poista
  2. Ishiguro osaa aina yllättää erilaisella tarinalla. Pidin tästä, mutta vaativuutta ja raskautta oli. Minunkaan suosikiksi tämä ei nouse, sillä Menneen ajan maalari ja Ole luonani aina ovat minulle parhaimmat. Ja Pitkän päivän iltakin ylittää tämän, mutta hieno kirja tuo on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, täytyy tosiaan ihailla Ishiguron taitoa luoda jokaisessa kirjassaan aivan erilainen maailma. Ole luonani aina on varmaan minulle se kaikista rakkain Ishiguron kirjoista, mutta jokaisesta lukemastani olen pitänyt. Suomennetuista Me orvot on vielä lukematta.

      Poista
  3. Minulle jäi kirjasta sellainen fiilis, kuin olisi lenkkeillyt lumihankien keskellä. Virkistävää ja hyväksi minulle, mutta loppupeleistä aika tympeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Simo, minusta taas matka tuntui välillä kovin raskaalta, mutta perille päästyäni olinkin virkistynyt.

      Poista