Lukulamppu-sivustolla on parhaillaan käynnissä kesäkirjahaaste, jossa luetaan kesän aikana vähintään seitsemän kirjaa, jotka täyttävät jonkun haasteen 11 ehdosta. Olen viime aikoina osallistunut haasteisiin aika harvakseltaan, mutta tähän haasteeseen päätin osallistua, koska kesäkirjahaaste vain kuulosti niin mainiolta. Ensimmäiseksi haastekategoriaksi päätyi kirja, josta en arvele pitäväni, ja teokseksi valitsin Siri Hustvedtin Kesän ilman miehiä.
Miksi sitten arvelin, etten pitäisi Hustvedtin kesäkirjasta? Koska olen lukenut Hustvedtiltä kaksi kirjaa, joista kummastakaan en ole mitenkään erityisesti nauttinut – en ainakaan kokonaisuuksina. Monen rakastama Kaikki mitä rakastin oli minulle hyvin ristiriitainen lukukokemus: pidin kirjasta paikoitellen hyvinkin paljon, varsinkin alkupuolella, mutta loppua kohti kirja muuttui hujanaiseksi ja sekavaksi ja liian juonikeskeiseksi, ja kiinnostukseni lopahti. Amerikkalainen elegia puolestaan oli minusta hyvin huoliteltu, mallikepoinen ja jokseenkin pitkäveteinen perusromaani.
Jokin Hustevdtissa kuitenkin kiehtoo ja kiinnostaa minua, ja olinkin noista hiukan negatiivisista kokemuksistani huolimatta joskus lisännyt lukulistalleni myös Kesän ilman miehiä. Ja Lukulampun haaste antoi hyvän syyn vihdoin tarttua kirjaan.
"Minä huudan: Kaikki nämä vuodet sinä olit aina etusijalla! Aina sinä, en koskaan minä! Kuka siivosi, teki tuntitolkulla kotitöitä, raahautui kauppaan? Sinäkö? Hemmetin maailmanvaltias! Fallisessa vaiheessa elävä Übermensch aina lähdössä johonkin konferenssiin. Tietoisuuden hermokorrelaatit! Oksennan kohta!"
Keski-ikäinen Mia Fredricksen on saanut hermoromahduksen kun hänen pitkäaikainen aviomiehensä on yllättäen ilmoittanut haluavansa pitää taukoa avioliitosta. Paussin syyksi paljastuu kaunis nuori ranskatar, ja Mia vetäytyy viettämään kesää lapsuutensa kotikaupunkiin. Hän vierailee äitinsä luona palvelutalossa, vetää runotyöpajaa teini-ikäisille tytöille ja mietiskelee: omaa nuoruuttaan, vanhenemista, rakkautta, petoksia, runoja ja elämää.
Kirjassa ei ole juurikaan juonta vaan se etenee pieninä sattumuksina ja Mian tajunnanvirtana. Arkiset tapahtumat ja tapaamiset toimivat virikkeinä Mian pohdiskeluille fenomenologiasta, tietoisuudesta, sukupuolisuudesta ja milloin mistäkin. Tarina (jos sellaista on) on ennen kaikkea paranemisprosessi: menneisyyttä prosessoidessaan Mian poukkoileva ja hysteerinen mieli kulkee vähitellen kohti tyyneyttä ja hyväksyntää.
Entä miten minulle kävi? Pidinkö kirjasta, josta en etukäteen arvellut pitäväni?
Täytyy tunnustaa, että pidin Kesästä ilman miehiä paljon enemmän kuin kuvittelin, ja oikeastaan paljon enemmän kuin Amerikkalaisesta elegiasta tai Kaikesta mitä rakastin, vaikka ne epäilemättä ovat "parempia" kirjoja kuin rönsyilevä ja levoton Kesä ilman miehiä. Mutta minä pidin tässä kirjassa juuri siitä, että se oli niin epätäydellinen: liian täynnä ajatuksia ja teemoja, liian nokkela, liian akateeminen, liian sisäänpäinkääntynyt. Hustvedtin muissa kirjoissa minua on ärsyttänyt tietty liiallisen täydellisyyden vaikutelma – Kesä ilman miehiä ei ole täydellinen, mutta se tuntuu henkilökohtaiselta ja jotenkin vapautuneelta. Hustvedt on minusta parhaimmillaan ajatusten kuvaajana, ei niinkään henkilöhahmojen tulkkina tai tapahtumien kuljettajana, ja koska Kesä ilman miehiä on oikeastaan pelkkää ajatusten virtaa, se toimi minulle yllättävän hyvin.
Hustvedt on siis edelleen minulle kiinnostava ja kiehtova kirjailija, ja tämän kirjan jälkeen niitä molempia vielä vähän enemmän.
Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Jenni, Pihi nainen ja Sanna.
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without Men, 2011)
Suom. Kristiina Rikman
Kansi/kannen kuva: Katja Kaskeala/Marjo Tynkkynenen
Otava, 2011
Mukavaa, että kirja josta sinun ei pitänyt pitää osoittautuikin kirjaksi, josta pidit. :) Luin tämän jotenkin levottomasti pari kolme vuotta sitten, pitäisi lukea uudestaan keskittyneemmin.
VastaaPoistaOmppu, oli kyllä hauskaa, että ennakko-oletukset olivat tässä tapauksessa vääriä. :) Kesä ilman miehiä on kirjanakin vähän levoton, ja jos sitä vielä lukee levottomasti, kokemus voi ehkä olla hajanainen. Minä onnistuin lukemaan tämän aika rauhallisen pohdiskelevasti.
PoistaKiva kuulla, että tykkäsit sittenkin kirjasta! :) Itse en ole lukenut mitään Siri Hustvedtiltä, ja tämä menisi minulla ehdottomasti samaan kategoriaan "en usko pitäväni". En oikein tykkää kirjoista joissa ei ole juonta, vaan kuvataan jonkun ajatusten juoksua. Eivät tällaiset kirjat aina huonoja ole, mutta harvoin myöskään hirveän hyviä :) Taisin viimeksi lukea Sieppari Ruispellossa, joka kuului tähän "juonettomat, haahuilut ja ajatuksenvirta" -kategoriaan :'D
VastaaPoistaIsa, minä taas usein pidän haahuilevista, juonettomista kirjoista, joten ehkä juuri siksi pidin tästäkin. Ja Siepparikin on yksi lempikirjoistani. :)
PoistaMainiota, hauskaa että kävi noin päin! Minulle tämä kirja on rakas, koska ostin sen Parisiista Shakespeare & Companysta, mutta lukukokemuksesta en muista ihan hirveästi mitään. Voisikin joskus lukea tämän uudelleen. :)
VastaaPoistaLinnea, mainiota minustakin että kävi näin. Ja ihana kirjakauppamuisto sinulla tästä kirjasta. :)
PoistaArvasin oikein! Ja olisinkin ollut ihan pettynyt, jos et olisi tykännyt tästä. Muistan tämän jotenkin sellaisena ihanan vapautuneena kirjana, jossa on paljon ajatuksia ja syvällisyyttä, mutta kuitenkin myös kepeää kerrontaa ja hupaisaa kitkeryyttä. Kiva pieni kirja.
VastaaPoistaHyvin arvattu Erja! :) Minustakin tässä kirjassa oli jotakin ihanan vapautunutta: kirja sai hyvälle mielelle.
PoistaHyvä teksti! Kirjoitin juuri samasta aiheesta omassa blogissani ja viittasin tännekin, toivottavasti se sopii. Esittelet teoksen niin hyvin, ettei minun enää tarvitse esitellä sitä.
VastaaPoista