Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Lauantaiesseiden esipuheessa Arnkil kirjoittaa romantiikasta periytyvästä ajatuksesta, jonka mukaan taideteosta voi kasvattaa kirjoittamalla siitä. Näin viedään eteenpäin teoksessa piileviä ajatuksia, avataan reittejä taiteeseen, jatketaan leikkiä. Juuri tätä taiteesta kirjoittaminen (tai puhuminen) parhaimmillaan taitaa olla. Ei arvostelua tai arvottamista vaan pohdintaa, joka tuo teokseen ja sen kokemiseen jotakin enemmän: kirkastaa ajatuksia ja johdattaa uusien mahdollisten tulkintojen pariin.

Arnkil liikkuu esseissään taiteen kentällä laidasta laitaan: rockista vallankumoukselliseen elokuvaan, analyyttisestä henkilökohtaiseen, kevyestä painavaan. Tekstejä yhdistää ennen kaikkea kokemuksellisuus. Arnkil ei kätke omia henkilökohtaisia muistojaan tai ajatuksiaan joita teoksiin tai niiden tekijöihin liittyy, ja juuri tämä tuo teksteihin raikkautta ja syvyyttä. Toisissa teksteissä Arnkil pysyttelee etäämmällä, toisissa hän taas tulee hyvinkin lähelle lukijaa, kuten kirjan varmasti koskettavimmissa esseessä Reko. Siinä Arnkil muistelee nuorena kuollutta ohjaajaa ja kirjailijaa Reko Lundánia – ystävänä, lukijana, kustannustoimittajana. Teksti on sekä kunnianosoitus Lundánin taiteelle että ystävän kaipaava muistokirjoitus.

Moni Launtaiesseiden teksteistä houkuttelee tutustumaan niissä esiteltyihin teoksiin. (Miksi en ole nähnyt Lars von Trierin Melancholiaa? Ja Hannu Raittilaa täytyisi selvästi lukea!) Toisissa tapauksissa taas essee itsessään riittää. Guy Debordia käsittelevä In girum imus nocte et consumimur igni on äärettömän mielenkiintoinen teksti yhteiskunnallisesta ja kumouksellisesta taiteesta (ja sen mahdottomuudesta), mutta en silti haluaisi Arnkilin tavoin viettää viikonloppua elokuva-arkiston Debord-maratonia seuraten. Essee sen sijaan oli kokoelman antoisimpia.

Kaikki kirjan esseet olivat kiinnostavia, myös ne joiden aiheista en etukäteen tiennyt mitään. Toki teksteistä kuitenkin löytyy erilaisia tasoja silloin, kun aihe on tuttu ja läheinen. Siksi säästelinkin lukiessani viimeiseksi kahta esseetä. Toinen oli jo aikaisemmin mainitsemani Reko, toinen oli Skavabölen poikia käsittelevä Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa). Vaikka Arnkil kirjoittaa Zaida Bergrothin elokuvaversiosta ja omat muistoni ovat Q-teatterin alkuperäisistä näytelmistä, kokemukset teoksesta tuntuivat kohtaavan ja kommunikoivan. Essee nosti esiin muistoja ja sai melkein tavoittamaan niitä fyysisiä tuntemuksia, joita Skavabölen pojat aikoinaan herätti, minussa ja selvästi myös Arnkilissä. Taideteos siis tosiaan jatkoi elämäänsä launtaiesseen kautta.

Muissa blogeissa: Donna Mobilen Leena oli lukemisen jälkeen täydellisen piristynyt ja iloinen; Hannan mielestä Arnkil on samanaikaisesti pehmeä ja terävä; "Mahtavaa", sanoo puolestaan Helmi K.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Graafinen suunnittelu: Aleksi Salokannel
Siltala, 2014