"Jonas ajatteli antavansa kirjalleen nimeksi "Muovikukkien desimaalit", tai jos halusi kirjalle suuremman lukijakunnan ja kaupallista draivia: "Ikeassa et koskaan ole yksin". Tällaiselle kirjalle olisi varmasti kysyntää, sillä oliko kukaan koskaan tajunnut todella kiinnittää huomiota sellaisiin asioihn? Ihmiset mielellään tavoittelivat kauneutta ja mielihyvää ja rauhaa, mutta he etsivät niitä aina vääristä paikoista tai vähintään väärästä näkökulmasta."
Keltaisen värin seminaari. Luistimien täydellinen muoto. Uuszeniläiset ja heidän jokseenkin pyhä kirjansa. Eläimiä kiduttava pikkupoika. Jazzia. Rakkaustarina. Asukastaulu jonka nimet muodostavat täydellisen harmonian. Miki Liukkosen esikoisromaanin ainekset kuulostavat varsin kummallisilta, ja kummallinen kirja Lapset auringon alla onkin. Kummallinen hyvällä tavalla. Se on yllättävä, ilkikurinen ja absurdeilla kierroksilla käyvä tarina isästä, pojasta ja keltaisesta.
Olen pitänyt varsin paljon Liukkosen runoista, joten odotin hänen romaaniaan sekä uteliaana että hiukan varauksellisesti.: kuinka runoilijalta onnistuisi siirtyminen romaanin pariin? Millaista proosaa kirjoittaisi tämä nuori kukkopoika, jolla runojen perusteella on kyky yhdistellä sanoja ja käsitteitä oivaltavalla tavalla?
Oivaltavuus ja sanallinen iloittelu ovat tallella Liukkosen romaanissa. Hän kuvailee asioita yllättävästi ja hauskasti – tavalla joka saa välillä nyökyttelemään hyväksyvästi, välillä hymyilemään huvittuneesti. Maailma näyttäytyy Liukkosen kuvailemana usein järjettömänä, vinksahtaneena ja typeränä, mutta myös kauniina ja unenomaisena paikkana. Yllätyin positiivisesti myös Liukkosen tarinankuljetustaidoista. Lapset auringon alla on kertomuksena mahdoton ja epärealistinen, mutta se kulkee eteenpäin sujuvasti ja voittaa puolelleen.
Liukkonen on uhonnut, että hänen romaaninsa tulee uudistamaan suomalaisen kirjallisuuden. Eihän kirja tietenkään sitä tee, mutta ei Liukkosen väite täysin vailla pohjaa ole. Lapset auringon alla on ehdottomasti omaperäinen ja valtavirran sivussa kulkeva kirja. Minä olin kirjan alkumetreillä hiukan hämmentynyt, koska en oikein hahmottanut, miten kirjaan olisi pitänyt suhtautua. Mitä pidemmälle luin, sitä selkeämmin kirjasta alkoivat nousta esiin komedialliset ja surrealistiset ainekset. Liukkosen huumori ei ole ääneen naurattavaa, enemmänkin vinosti hymyilyttävää.
Kirjan loppu oli minusta erityisen hieno, vaikka jättikin jälkeensä hämmennystä ja ihmettelyä. Kokonaisuutena pidin kirjasta jopa yllättävän paljon, sillä se ei aivan edusta tyypillistä lukemistoani. Ja luulen, että parikymmentä vuotta aikaisemmin olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän. Sen huumorissa, asenteessa ja maailmassa oli sellaista vakavuuden, ironian, häikäilemättömyyden ja leikittelyn sekoitusta, joka ainakin minusta hehkui nuoruutta. Keski-ikäiset eivät kirjoita tällaisia kirjoja. Mutta heidänkin kannattaa välillä niitä lukea.
Kirjan ovat lukeneet myös Habanera ja Sanna.
Miki Liukkonen: Lapset auringon alla
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2013
Kiinnostava lukea arviosi tästä, kun kirja odottelee hyllyssä. Kuulostaa kivan erilaiselta :)
VastaaPoistaKatri, tämä oli kyllä erilainen, vaikka ei ehkä ennennäkemättömällä tavalla. Virkistävää lukea välillä tällaistakin, vaikka en kyllä haluaisi koko ajan liikkua näin absurdeissa maailmoissa. Kiva että sinäkin aiot lukea tämän.
PoistaMinun täytyy tämä lukea, vähiten siksi, että haluan tutustua muihin palkintoehdokkaisiin, vaan siksi, että olen kiinnostunut Liukkosen draivista - en vielä ole lukenut häneltä mitään, mutta kuullut kyllä olen. Vähän vain särähtää korviin tuollainen "minä uudistan suomalaisen kirjallisuuden" -öykkäröinti...sillä ei sitä huutamalla uudisteta, vaan tekemällä, mutta oletan, että Liukkonen on samalla lailla poikkeava valtavirrasta kuin muutama muukin, ja se on vain hienoa. Joten silmät auki aion hänen tuotantoonsa tutustua kunhan omilta tuotantopuuhilta ehdin :)
VastaaPoistaHelmi-Maaria, tiedän että monia tuo Liukkosen uhoaminen ärsyttää, mutta minä suhtaudun siihen ihan hyväntahtoisesti. :) Onhan tuollainen kerkailukin kliseistä, mutta suomalaisen kirjallisuuden kentällä se tuntuu oikeastaan ihan raikkaalta tuulahdukselta.
PoistaMiki Liukkosen absurdi romaanityyli alkoi kiinnostaa... Hänen runoihinsa olen jo jonkin verran tutustunutkin.
VastaaPoistaKaisa Reetta, Liukkosen runot ovat tavallaan aika erilaisia kuin tämä romaani, mutta samojakin piirteitä on kyllä paljon. Ja jos olet pitänyt runoista, kannattaa kyllä kokeilla tätä romaaniakin.
PoistaHirmuisen hyvin kirjoitettu arvio - taas kerran! Minua kiinnostaisi lukea Liukkosen runoja, mutta en ole ihan varma, olisiko tämä romaani ihan minua varten... :) Joskin niin kuin sanoit, ehkä tämänkin keski-ikäistyvän täti-ihmisen sietäisi lukea jotain tämmöistä, nuoruutta hehkuvaa ja vinosti hymyilyttävää. :) Pistetään harkintaan!
VastaaPoistaSara, suosittelen aloittamaan runoista! Minä ainakin pidin niistä enemmän, ja Liukkosen kielikuvat pääsevät runoissa paremmin oikeuksiinsa. Ja jos runot uppoavat, saattaa ehkä olla pakko kokeilla myös romaania: minä ainakin olin niin utelias Liukkosen suhteen runojen jälkeen, että Lapset auringon allakin oli pakko lukea.
Poista