"Iida pysähtyi miehen eteen hengästyneenä.
– Apteekki, seerumia. Kyy pisti.
Ja luotiin maailma, rakennettiin pyramidit, keksittiin höyrykone sinä ohikiitävänä hetkenä kun he katsoivat toisiaan. Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa."
Inka Nousiaisen pienoisromaani Kirkkaat päivä ja ilta liikkuu kahdessa aikatasossa, kolmea eri tarinaa seuraillen. 1930-luvun lopulla nuori opettaja Iida rakastuu ensisilmäyksellä sillalla kohtaamaansa mieheen, Eliakseen. Nykyajassa Iidan sisko Edla odottaa kuolemaa menneisyyttä muistellen, ja toisaalla nuori Viljami saa mieltään kuohuttavan tekstiviestin.
Kirkkaat päivä ja ilta on hyvin kaunis kirja – niin ulkonäöltään, tarinaltaan kuin kieleltäänkin. Ehkä hiukan liiankin kaunis minun makuuni. Kirjan tunnelma on viipyilevä ja herkkä, Nousiaisen lauseet hiottuja ja ilmavia. Paljon käytetään vertauksia: aurinko valuu taivalla kuin sula voi ja sade putoaa kuin raskas verho. Välillä lukiessani juutuin miettimään näitä vertauksia, sillä vaikka osa niistä oli osuvia, jotkut tuntuivat hiukan keinotekoisilta ja vain esteettisiltä ratkaisuilta.
Kirja on hyvin sujuva, viihdyttäväkin, ja kuten sanottua hyvin kaunis. Mutta se ei herättänyt minussa juurikaan tunteita. Luin kirjaa työmatkoilla, eikä kertaakaan lukurupeaman aikana tullut sellaista oloa, että kirjan olisi halunnut kaivaa laukusta myös kotona, vaan jaksoin vallan hyvin odottaa aina seuraavaa työmatkaa palatakseni sen pariin. Ja vaikka kirjan lukemisesta on alle viikko, se on jo aika lailla haalistunut mielessäni.
Ehkä en ole tarpeeksi romantikko innostuakseni rakkaustarinasta, jossa ensisilmäyksen jälkeen tiedetään, että kukaan muu ei ole mahdollinen. Koko romanssi oli jotenkin niin unenomainen, että epäilin jossain vaiheessa jopa Eliaksen paljastuvan vain Iidan kuvitelmaksi. Loppupuolella vielä ärsyynnyin eräästä juonenkäänteestä, ehkä siksi että se toi mieleeni samantapaisen käänteen Ian McEwanin Sovituksessa.(Sovitus ja minä emme ole parhaissa mahdollisissa väleissä.)
Tuntuu, ettei minulla ole tästä kirjasta mitään kovin järkevää sanottavaa. Lukukokemus oli etäinen, ja ehkä siksi takerruin lukiessani kaikenlaisiin pikkuseikkoihin. Mutta sellaistakin voi lukeminen välillä olla.
Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja jolle kirja jäi kauneudessaan hiukan vieraaksi; Morre joka ei täysin vakuuttunut; bleue jolle kirja oli herkkä ja kaunis tarina elämästä; Annika K joka suosittelee kirjaa heille jotka nauttivat kielellisistä taideteoksista; Unni johon kirja jätti jäljen; Maria joka löysi siitä kevään kauneimman kirjan ja Sara joka haluaa lukea lisää Nousiaista.
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Kansi: Satu Ketola
Siltala, 2013
Minulle kirja tuli tärkeäksi, siinä oli ihana hääkohtaus ja haluan ne sanat omaan seremoniaani mukaan. :)
VastaaPoistaHanna, hääkohtaus olikin kaunis, samoin vihkikaavan sanat. :) Itse olisin vain kaivannut kirjaan kauneuden rinnalle vähän rosoa ja rumuuttakin.
PoistaPiti ihan lukea itsekin mitä olin kirjoittanut :D. Mutta joo sama havainto oli myös herkän ja kauniin lisäksi, ettei tarina jää mieleeni sen kummemmin tai että se jää vähän haihtuvaiseksi kokonaisuudessa. Miten sen nyt kuvaisi, kuin hattaraa söisi? Kokonaisuus ei siis yltänyt minullekaan keskitasoa ylemmäs, mutta kiinnostus kirjailijaan säilyi, ainakin osittain.
VastaaPoistaBleue, minullekin kirja oli vähän hattaraa. Toisille tämä on sitten taas ollut hyvin voimakas ja mieleenjäävä. En ehkä itse oikein löytänyt kirjasta tarttumapintaa, ja niin se jäi vähän sellaiseksi kauniiden sanojen helinäksi.
PoistaKuulostaa siltä, että ei ole minunkaan kirjani. Kaunis on hyvä, mutta ei niin kiinnostava. Uteliaana lukijana saatan sen silti lukea, mutta en odota järistyksiä. Uudet kirjailijat kuitenkin aina kiinnostavat. Että tietää tyylin.
VastaaPoistaArja, tämähän on lyhyt ja helppolukuinen, eli kokeeksi kirja on helppo lukaista. Minustakin on kiva aina testata uusia kirjailijoita: Nousiainen ei nyt ainakaan tämän perusteella herättänyt suuria haluja lukea häneltä tämän enempää, mutta eihän sitä tiedä, jos joku aiheeltaan kiinnostavampi kirja vielä saisi kokeilemaan uudelleen.
PoistaTämä kirja ei ole tuttu, mutta tunnistan tuon vastahangan ns. liian kauniita ja herkkiä kirjoja kohtaan. Mulla jäi kesken joskus ehkä vuosi sitten Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, kun oli liian paljon vertauksia ja liian paljon sellaista unenomaista höttöä tarinan etenemisen kustannuksella. Eli tuttu ilmiö!
VastaaPoistaSonja, pidän kyllä kauneudesta, mutta jossain menee raka kauniin ja liian kauniin välillä. Tässä kirjassa se raja tuli minulle vastaan.
PoistaHirvosta en ole (vielä) lukenut, mutta olen muiltakin kuullut samantapaisia kommentteja, että siinäkin olisi sitä liiallista kielellistä kauneutta.
Nimenomaan, kaunis ja ihana (!) kirja, mutta etäinen - kuin asetelma tai stillkuva. Nousiainen kirjoittaa hyvin, mutta ei tästä mitään omaa suursuosikkiani tule.
VastaaPoistaKatja, jotenkin minulle jäi tästä puuttumaan sellainen eletyn elämän tuntu, eli kirja tosiaan jäi asetelmalliseksi. Ja joidenkin juonenkäänteiden pieni keinotekoisuus vielä lisäsi vaikutelmaa.
Poista