Katja Kallio: Karilla

"Katariinasta tuntui nuorempana jatkuvasti siltä, ettei hän ollut läsnä, kuin hän olisi katsellut itseään ulkopuolelta ja ottanut valokuvia tilanteesta. Vielä tavatessaan Ollin hän oli usein siirtynyt heidän ulkopuolelleen, monesti juuri silloin kun kaikki oli niin täydellistä että tuntui siltä kuin sen olisi oltava lavastettua. "Otatko valokuvia?" Olli kysyi häneltä joskus kun Katariina tuntui poissaolevalta. Usein hän otti. Tässä makaavat Olli ja Katariina. Klik."

Katariina on hiukan etäinen nainen, jonka todellista persoonaa on vaikea erottaa vakavan ja hienotunteisen (vai välinpitämättömän?) pinnan alta. Katariina on äänityöläinen, joka ei näytä ääneltään: nainen jota täytyy katsoa tarkasti jotta kauneus alkaisi näkyä. Katariina on myös vaimo ja pienen tytön äiti. Muistoa ensikohtaamisesta miehensä kanssa Katariina säilyttää kuin aarretta lasipurkissa.

Katariina ei ole tavannut isäänsä sen jälkeen, kun tämä jätti perheensä Katariinan ollessa kaksivuotias. Nyt Katariina saa kuulla isänsä kuolleen ja samalla paljastuu, että isällä on kolme muutakin lasta. Kun puolisisarukset kohtaavat isän hautajaisten merkeissä, itse kukin heistää joutuu törmäyskurssille menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa.

On sellaisia kirjailijoita, joilta lukee yhden kirjan, ja tietää heti, että tässä on kirjoittaja joka puhuu suoraan minulle. Sitten on kirjailijoita, jotka hylkää yhden lukukokemuksen jälkeen, koska uskoo ettei heidän kanssaan ole mahdollista löytää yhteistä säveltä. Ja sitten on sellaisia kirjailijoita kuin Katja Kallio, joista ei useammankaan kirjan jälkeen ole ihan varma, mitä mieltä heistä on. Ensimmäisen Katja Kallio -kokemukseni (Tyypit) jälkeen olin tosin jo sijoittanut hänet "ei koskaan enää" -kategoriaan, mutta koska olin pitänyt hänen elokuvakolumneistaan Imagessa, päätin vuosi sitten kuitenkin lukea Elokuvamuistin, ja se oli minusta aivan ihana. Keväällä lukemani Syntikirja sen sijaan jätti ristiriitaisen jälkimaun, mutta ehkä juuri siksi kiinnostukseni Kalliota kohtaan vain kasvoi.

Ja nyt sitten luin tämän Karilla-kirjan, johon ihastuin aika varauksetta. Karilla on monella tapaa hyvin samanlainen kuin Syntikirja, mutta minulle tässä kirjassa kaikki palaset olivat vain paljon paremmin paikallaan. Molemmissa kirjoissa esimerkiksi on aika eksyksissä olevia henkilöhahmoja, jotka osaavat olla toisilleen aika inhottaviakin – mutta siinä missä Syntikirjassa inhottavuus lipsahti minusta vähän epäuskottavan puolelle, Karillan ihmiset olivat rikkinäisyydestään huolimatta samaistuttavia ja sympaattisiakin.

Kummassakin kirjassa on kaunista arkisen elämän kuvausta, mutta Syntikirjassa se kuvailu oli minusta välillä liian koristeellista ja pinnallista, kun taas Karilla ihastutti minut havainnoillaan ja oivalluksillaan. Ehkä ero syntyi siitä, että Syntkikirja oli muistaakseni aika ryppyotsainen, mutta Karilla piti sisällään myös aimo annoksen huumoria: tilannekomiikkaa, yllättäviä näkökulmia ja nokkelaa replikointia. Kauneus ei mennyt imelän puolelle, kun äänensävyssä kaikui aika ajoin ironinen hymy.

Kirjassa oli minusta jokseenkin täydellinen kepeän ja painavan balanssi. Siinä käsiteltiin vakavia aiheita, mutta ei sukellettu syvemmälle kuin kirjan tyylilajiin sopi. Henkilöhahmot olivat hiukan tyyliteltyjä, mutta eivät kuitenkaan paperinmakuisia: kiehtovia, säröisen kauniita ihmisiä. (Ihastuin kirjaan varmaan myös tietyn samaistumisen kautta: Katariinan sulkeutuneisuudessa, oman tilan tarpeessa ja vakavuudessa oli jotain  sellaista, minkä tunnistin itsestäni.) Ja kirja kieli: se on ilmavaa, rauhallista, kuplii välillä kuin porejuoma, kujeilee ja viiltää sitten yllättävän haavan lukijan iholle. Tällaisen kirjan parissa viihtyy, mutta se jättää jälkeensä myös ajatuksia ja tunnelmia.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna, Annika K ja Karoliina.

Katja Kallio:Karilla
Otava, 2008